torstai 25. toukokuuta 2017

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri on touhuisa afrikkalaistarina ja Pippuri on edellä kirjoitettu isolla, koska se on erisnimi ja tavallaan Pikun sukunimi. On tällä miehellä tosin toinenkin nimi. Nimittäin: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko.

Teoksen nimi on suomennettu suoraan sen ranskankielisestä nimestä Petit Piment ja tämän vuoksi on turha protestoida tätä nimeä vastaan, vaikka ainakin omalla kohdallani nimi toimi tehokkaana lukemisen kartoittajana. Mikä ihmeen Pippuri? Miksi haluaisin lukea jostakin Pippurista? No jaa, kirjan luettuani keksin kyllä useampikin syitä, miksi niin kannatti tehdä.

Alan Mabanckou (s. 1964) on kongolainen kirjailija ja yksi ranskankielisen Afrikan parhaiten tunnetuista kirjailijoista maailmalla. Pariisilaisissa kirjallisuuspiireissä häntä on kutsuttu jopa Afrikan Samuel Becketiksi - nimitys, jolle tosin Pikku Pippurista ei kovin suoraan löydy perusteita. Mabanckou on kirjailijana herättänyt ristiriitaisia tunteita toteamalla, että afrikkalaiset ovat myös itse vastuussa vastoinkäymisistään ja epäonnestaan ja niitä tässä kirjassa kasaantuu Pikku Pippurin osalle suorastaan dickensiläiseen malliin.

Itse luulin kuulleeni Mabanckousta ensimmäisen kerran, kun Pikku Pippuri (englannin kieliseltä nimeltään Black Moses) valittiin tämän vuoden Man Booker -palkinnon pitkälistalle. Kesti nimittäin hetken, ennen kuin tajusin, että hyllyssäni oleva Pikku Pippuri ja Black Moses ovat yksi ja sama kirja.

Suomenkielisen käännöksen kansi ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Chilipaprikat herättivät lähinnä kummastusta ja taas kerran on pakko todeta, että kannella todella on väliä. Vertailun vuoksi liitän tähän alle englanninkielisen version kannen.





Kansi toimii vihjeenä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Suomalaisen painoksen kansi vihjaa kohti keittiötä ja paprikaruokia, kun taas englanninkielisen version kansi ohjaa ajatuksia kohti Vanhan testamentin Moosesta ja laintauluja. Luulenkin, että jos olisin lukenut kirjan englanninkielisenä olisin kokenut sen eri tavoin. Kansi on osa lukijan teoksesta muodostamaa odotushorisointtia, halusimmepa sitä tai emme.

*

Pikku Pippurissa parasta on sen satiirisnaurullinen tyylilaji. En oikeastaan muista lukeneneeni aiemmin afrikkalaista kirjaa, jossa olisi niin vallattomasti kuvattu valtaeliitin edesottamuksia ja kyseenalaistettu naurun kautta hallitsijakulttia. Kun romaanissa kerrotaan, miten lehden pääkirjoitukset on omistettu presidentin ylistämiselle ja hänen ihmeteoistaan kertomiselle ja sallittua on vain yksi totuus, alkaa tarina kuulostaa kovin tutulta. Ihmemiehet kun ovat edelleen voimissaan ja voivat hyvin. Lentävät kurkien kanssa, kutsuvat valheita vaihtoehtoiseksi totuudeksi ja pullistelevat asearsenaalillaan.

Tarina alkaa orpokodista, johon Pikku Pippurin vanhemmat ovat viikon ikäisen vauvansa hylänneet. Eletään kongolaisen sosialismin kultaisia vuosikymmeniä, 1970- ja 1980-lukuja. Sieltä matka jatkuu kaupungin kaduille, prostituoitu Mama Fiat 500:n ja hänen tyttöjensä seuraan sekä kummalliseen hulluuteen. Matkalla vastaan tulee niin katulapsia, kadonneita adverbejä kuin Robin Hoodin kostokin.

Pikku Pippuri kertoo monenlaisesta kaveruudesta ja ystävyydestä, yllättävistä yhteensattumuksista, eroista ja jälleennäkemisistä. Teoksesta jää hieman irrallinen kokonaisvaikutelma, koska aineistoa on niin paljon. Tyyliltään Mabanckoun romaani on hyppelehtivä, veijarimainen ja erinomaisen luettava. Päähenkilönsä hulluuden kautta se liittyy osaksi tarinaperinnettä, jossa yhteiskunta murskaa ihmisen ja hänen unelmansa.




Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (2016)
191 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Petit Piment (2015)
Suomentanut: Saana Rusi
Kustantaja: Fabriikki


tiistai 23. toukokuuta 2017

1918-haaste


Kuva: Muokattu yksityiskohta Vigelandin veistospuistosta

Vastakkainasettelujen aika on tässä ja nyt. Se on tässä ja nyt huomattavasti enemmän kuin vaikkapa 10 vuotta sitten.

Jo pitempään olen harkinnut tutustuvani Suomen sisällissotaa koskevaan kirjallisuuteen. Näin siksi, että tämä sota on jotakin, jota minun on hyvin vaikea ymmärtää. Usein kuvittelen tilannetta sodan päättyessä. Mietin, miten ihmiset, jotka kuuluivat sodassa eri puolille saattoivat sodan päätyttyä tulla toimeen keskenään. Ajattelen kahta ihmistä tekemässä töitä rinnakkain, rakentamassa yhdessä, puhaltamassa samaan hiileen - kahta ihmistä, jotka sodassa olivat valmiita tappamaan toisensa. Miten sellaisesta voi selvitä ihminen ja kansakunta? Miten pitkät ovat kansalaissodan jäljet? Miltä ne näyttävät tänään, kun sodasta on kohta tullut kuluneeksi 100 vuotta?

Asiaa pohtiakseni ja siihen selvyyttä hakeakseni päätin luoda uuden haasteen, joka kantaa nimeä 1918-haaste. Lanseeraan tämän haasteen jo nyt siltä varalta, että joku teistä haluaa vilkuilla syksyn kirjablogeja 1918-silmällä. Nopea vilkaisu syksyn kirjallisuuteen osoitti, että joitakin tähän teemaan liittyviä kirjoja on tulossa ja itse panin jo merkille mm. Sture Lindholmin kirjoittaman Dragsvikin vankileiristä kertovan teoksen.  Haasteaika alkaa nyt ja haaste päättyy 15.5.2018, jolloin on sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivä. Tuolloin julkaisen blogissani koostepostauksen, johon on viikko aikaa linkittää omat lukemiset/oma koostepoostaus.

Haasteeseen voi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Haasteen puitteissa voi myös kirjoittaa vuoteen 1918 liittyvistä elokuvista, näytelmistä, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista, vuotta 1918 käsittelevistä sukutarinoista ja omista pohdinnoista. Osana haastetta voi julkaista myös aiempia postauksia, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin.

Hashtag somea varten on #1918haaste.

Tilastotietoa sodassa kärsityistä tappioista:



valkoiset:
3 414 kaatui
1 424 teloitettiin
46 katosi
4 kuoli vankileireillä
7 000–8 000 haavoittui

punaiset:
5 199 kaatui
7 370 teloitettiin
1 767 katosi
11 652 kuoli vankileireillä
10 000–12 000 haavoittui
Lähde: Wikipedia (klik)


Alle olen kerännyt muutamia vuoteen 1918 liittyviä kirjoja ja toivon, että saan teiltä lisäehdotuksia niin luettavasta kirjallisuudesta kuin muustakin vuoteen 1918 liittyvästä aineistosta. Kaikki kommenteissa mainitut kirjat nostan esiin tämän postauksen kirjallisuusluetteloon ja liitän tämän aloituspostauksen blogini sivupalkkiin, josta päivittyvää kirjallisuuslistaa voi käydä tutkimassa.


Kirjallisuutta:

Backman Martti: Harriet ja Olof - rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016)

Ellilä Kirsti: Tuntemattomat (Karisto 2015)

Hakala Anu: Housukaartilaiset: Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa (Like 2006)

Hemmer Jarl: En man och hans samvete (Schildt 1993)

Hoppu Tuomas: Sisällissodan naiskaartit: suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus 2017)

Hoppu Tuomas: Tampereen naiskaarti: myytit ja todellisuus (Ajatus 2008)

Kaarninen Mervi: Punaorvot (Minerva 2008)

Kanto Anneli. Lahtarit (Gummerus 2017)

Kanto Anneli: Veriruusut (Gummerus 2008)

Keskisarja Teemu: Viipuri 1918 (Siltala 2013)

( Koivukari Tapio: Luodetuulen maa (Like 2002) )

Kolbe, L & Nyström, S: Helsinki 1918: pääkaupunki ja sota (Minerva 2008)

Korjus Olli: Kuusi kuolemaantuomittua (Atena 2014)

Kukkonen, J & Heikka, E: Punamustavalkea: 1918 kuvat  (Avain/Suomen valokuvataiteen museo 2008)

Kämäräinen Pekka: Kiertotiet - romaani kansalaissodasta (Nordbooks 2017)

Lander Leena: Käsky (WSOY 2003)

Lander Leena: Liekin lapset (Siltala 2010)

Lehtonen Joel: Sorron lapset; Punainen mies (SKS 2008/1923 ja 1925)

Lindholm Anna: Projekt Ines - Fem kvinnor i inbördeskriget 1918 (Schildts&Söderströms 2015)

Lindholm Sture: Vankileirihelvetti Dragsvik (ilm. 10/2017, Atena)

Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla, osa II  (WSOY 2007/1960)

Lintunen Tiina: Punaisten naisten tiet (Otava 2017)

Meri Veijo: Vuoden 1918 tapahtumat - romaani (Otava 1960)

Meriläinen Rosa: Nainen punainen (Teos 2012)

Mustonen Enni: Verenpisara ikkunalla (Otava 1998)

Paksuniemi Petteri: Kirjailijan kuolema (Tammi 2005)

Pekkalainen Tuulikki: Lapset sodassa 1918 (Tammi 2014)

Pekkalainen Tuulikki: Susinartut ja pikkuimmet: sisällissodan tuntemattomat naiset (Tammi 2011)

Sahlberg Asko: Tammilehto (WSOY 2004)

Sillanpää Frans Emil: Hurskas kurjuus (Otava 1919)

Siltala Juha: Sisällissodan psykohistoria (Otava 2009)

Tuuri Antti: Kylmien kyytimies (Otava 2008)

Westö Kjell: Missä kuljimme kerran (Otava 2006)

Wetterstrand Tuija: Punaisten panssarijuna 1918 (ilm. 8/2017, Into)

Ylikangas Heikki: Tie Tampereelle (WSOY 1993)


Haastearvonnan säännöt: 

Yhden postauksen kirjoittaneet saavat haasteeseen osallistuneiden kesken suoritettavassa arvonnassa 1 arvan, 2 postausta kirjoittaneet 2 arpaa, kolme postausta kirjoittaneet 3 arpaa ja neljä tai sitä useamman postauksen kirjoittaneet 4 arpaa.

Pääpalkintona on korvamerkitty 20 euron seteli, jolla voi ostaa Alkosta omien mieltymysten mukaan joko puna- tai valkoviiniä.


Tervetuloa mukaan haasteeseen!


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Rosa Montero: The Delta Function

Aika paljon tulee luettua anglo-amerikkalaista kirjallisuutta ja niinpä päätin ihan tietoisesti lähteä etsimään feminististä kirjallisuutta muista kulttuuripiireistä. Niin löysin Rosa Monteron, joka kotimaassaan Espanjassa on hyvinkin tunnettu, mutta joka Suomessa on jäänyt tuntemattomaksi pitkälti sen vuoksi, että häneltä ei ole suomennettu ainuttakaan kirjaa.

Vaikka minun oli ihan "pakko" tilata Monteron The Delta Function juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, ei se kuitenkaan päätynyt luettavakseni. Tämän vuoksi poimin sen mukaan Sivumennen-podcastissa julkaistuun hyllynlämmittäjähaasteeseen. Ensimmäinen tähän haasteeseen lukemanni kirja oli Linn Ullmannin Siunattu lapsi, joka meni pettymyksen puolelle ja ehdin jo pelätä, että The Delta Functionille kävisi samoin, kun lupaavan alun jälkeen tuli  mojova lässähdys. Kirjan loppupuoli kuitenkin oli suorastaan huikaiseva.

The Delta Function on tosiaan laadultaan epätasainen. On kohtia, joissa se on aivan järkyttävän hyvä, mutta enemmän kuin riittämiin on myös niitä kohtia, jolloin mietin, että miksi ihmeessä tätä kirjaa ylipäätään luen.

Teoksen rakenteellinen lähtötilanne on kiinnostava, sillä tarina kulkee kahdella eri aikalinjalla, joista varhaisemmalla päähenkilönä on 30-vuotias Lucia, kun taas teoksen nykyhetkessä kuvataan kuusikymppistä Luciaa, joka on vakavasti sairas. Sairaalassa ollesaaan Lucia kirjoittaa muistelmiaan, joita hänen ystävänsä Ricardo lukee ja kommentoi. Näin syntyy tilanne, jossa Montero konkreettisesti havainnollistaa, miten ihmisen muistikuvat muuttuvat vuosien myötä. Lucia ja Ricardo käyvätkin kiinnostavia keskusteluja siitä, mitä kerran tapahtui ja mitä ei.

30-vuotiaan, elokuvaohjaajana debytoineen Lucian elämää hallitsee kaksi miestä: Hippolito ja Miguel. Hän rakastaa heitä kumpaakin vaihtelevassa määrin ja jos rakkaus Hippolitoa kohtaan alkaa hiipua menettää hän mielenkiintonsa myös Miguelia kohtaan. Rakkaus, toteaa Lucia, on "ainoa tekosyy elämälle." Lucialle nämä kaksi miestä ovat napoja, joiden välissä hän sinkoilee ja vaikka hänen rakkautensa saa välillä marttyyristyylisiä ilmenemismuotoja, on Monteron kuvaus hyvin todentuntuista. Siitä huolimatta en oikein jaksanut innostua Lucian rakkauselämästä, vaan minua kiinnosti enemmän Ricardo, jonka ympärillä tuoksuu jännitys ja mysteeri. Hän esimerkiksi kerää kotiinsa mallinukkeja, jotka retkottavat milloin missäkin huoneessa.

Nuorta Luciaa vanheneminen kauhistuttaa ja ajatus siitä, että jonain päivänä hän olisi 60-vuotias herättää hänessä ahdistusta. Tämäntapaisten huomoiden kohdalla teoksen aikatasot limittyvät kutkuttavasti, kun lukija jo tietää, mikä Luciaa tulevaisuudessa odottaa. Myös nykytason Lucian ja Ricardon keskustelut ovat herkullisia, kun he muistavat tapahtuneet asiat eri tavoin. Lukijalle "todistusaineistoa" tarjoaa menneeseen sijoittuvan kerronnan taso, jolloin lukijasta tulee se, joka tietää Luciaa ja Ricardoa paremmin, miten asiat ihan oikeasti menivät.

Siihen mielikuvaan, joka minulle tästä kirjasta jää, vaikuttaa suuresti teoksen loppuosa, joka sisältää Lucian pohdintaa vanhenemisesta ja erityisesti lähestyvästä kuolemasta. Harvoin on kuolemanpelosta kerrottu niin koruttoman vakuuttavasti kuin Montero romaanissaan tekee. Lucia on ollut jo pitkään sairaalassa ennen kuin hän ymmärtää, että hänen sairautensa on vakavaa laatua. Häntä on rauhoiteltu erilaisilla epämääräisillä diagnooseilla, joihin hän itsekin on aluksi tyytynyt.

Kun kuoleman todellisuus iskee Lucian tajuntaan, ei hänelle jää ainoatakaan pakopaikkaa. Otan tähän suht pitkän lainauksen ihan sen vuoksi, että Monteron teksti on tässä kohdin ihan jumalattoman hienoa.

How absurd life seems when I look at it now. Why have I made the effort, why have I felt, loved, hated, suffered? Where will all my memories, everything I know, all the life I have in my head come to rest? The books I have read, the movies I have seen, the knowledge I so eagerly acquired, the maturity, the experience. It took me so many years to build the person I am, and now all that will disappear, it will disintegrate without a trace. Where will all the instants that only I lived and only I remember go to rest? And my emotions, my weaknessess, my loves? At death not only do I die but my whole life disappears. 

Lucian ajatukset olkoot muistutuksena meille kaikille, että elämä on kallis, hauras ja nopeasti ohi.

Vaikka teoksen keskipaikkeilla olisin saattanut jättää tämän romaanin kesken ellei se olisi ollut hyllynlämmittäjäni, olen todella kiitollinen, että luin tämän kirjan loppuun. Deltafunktiolla tarkoitetaan intensiteetiltään voimakasta ilmiötä, jonka kesto on hyvin lyhyt. Sellainen on Lucian elämä tai kenen tahansa meistä.



Rosa Montero: The Delta Function (1991/1981)
261 sivua
Espanjankielinen alkuteos: La función delta
Englanniksi kääntäneet Kari Easton ja Yolanda Molina Gavilán
Kustantaja: University of Nebraska Press: Lincoln & London


Helmet lukuhaaste kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja


Rosa Monteron muista kirjoista on kirjoitettu Tarukirja- ja Kirja vieköön -blogeissa


lauantai 20. toukokuuta 2017

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret

Kun ensimmäisen kerran avasin Sirpa Kyyrösen runokokoelman Ilmajuuret niin sattuma tai mikä lie korkeampi voima pani sen avautumaan sivulta 29, jossa katseeni osui seuraaviin kahteen riviin:

kun soitat moottoritien huminasta vitut sinkoillen kun taivas
lepattaa kylmänä minä olen syyllinen kun bussi ei kuulu

Jos ihan rehellisiä ollaan en kiinnittänyt huomiotani säkeenylitykseen, vaan niihin sinkoileviin vittuihin. Niitä on liikkeellä. Teini-ikäisten perheessä niitä välimerkeiksi muuttuneita vittuja on liikkeellä erityisen paljon ja tunnistan hyvin myös ilmiön, jossa olen syypää asioihin, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Ei nyt kuitenkaan vaivuta epätoivoon, vaan muistetaan, että niillä vituillakin on juuret ja juurihoito on teinin kehitystehtävä.

Juuret tietysti tässä kokoelmassa ovat paljon muutakin. Muistikirjaani olen kirjoittanut seuraavia juuren sisältäviä lauseita:

Juuret, jotka ihmisten välille kasvavat; ryteiköt, jotka myrskyt repivät irti leikkiessään hippaa
Juuret, jotka työntävät ihmiset eroon, koska ne tarvitsevat lisää kasvutilaa
Juuret, jotka puskevat ihmisen jalkapohjista läpi ja tulevat päälaesta läpi ja jättävät ihmisen sisälle kummallisia möykkyjä
Juuret niiden välillä, jotka luulivat kesinäisen rakkautensa olevan loppuelämän tila
Juuret äitien ja lasten välillä, venyvät, repeävät, kaikenkestävät
koska muuta vaihtoehtoa ei ole ja jos muu vaihtoehto olisi, se olisi huono vaihtoehto
Juuret lapsien, vanhempien ja puolisoiden välillä. Juuret runoilijan, tämän kirjan ja lukijan välillä.

Runoilija, joka saa sanat kasvamaan juuria "maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin."

Runoilijat ja äidit, nuo toivossa väkevät
vittua huutavan teininsä moottoritiellä näkevät

*

Kyyrösen lauseet ovat performatiivisesti vahvoja. Ne saavat tapahtumaan.  Kokoelman sivuilla avioero tulee todeksi ja sen seurauksena vanhempien elämässä "tulee päivä kun pistämme sinut puoliksi, järjestämme tapaamis- ja käyttöoikeuksia." Tulee päivä, jolloin lapsi katkeaa ja juuresta alkaa kasvaa uusi haara. Se ei kestä vielä minkään painoa.

Sanat jäävät roikkumaan rivin loppuun. Jäävät harkitsemaan siirtymistä seuraavalla riville, käyvät siellä kokeilemassa. Eivät osaa päättää. Sanat kuin rakastaja, joka kurkottaa kohti vanhaa tuttua, mutta hamuaa samaan aikaan vierasta, uutta ja kiiltävää.

Toisinaan Ilmajuuret on happiletkullinen ilmaa suoraan suoneen. Vakava hälytystila, kuten esimerkiksi silloin, kun Kyyrönen kirjoittaa

Minä synnytän kuollakseni vähemmän

tai

että kuolinjärjestyksen mukaisesti äitien vuoro on ensin

Ilmajuuria lukiessa tuntuu sydänalassa usein vähän samalta kuin katsellessa, miten ekaluokkalainen menee kouluun liian iso reppu selässään. Miten hän kävelee niin, että toiveikkuus on perillä ensimmäisenä ja miten kuuden vuoden päästä hän istuu Alepan edessä juomassa siideriä silmät elämän mysteereistä tyhjinä.

Kyyrösen runot ovat tyyppiä, jotka puhuttelevat minua paljon. Eikä vähiten siksi, että hänen sanoistaan minulle kasvaa kirjoitusta. Kun hän kirjoittaa

meressä olet turvassa, niskassa kutiseva hengitysaukko,
ruumiin rajojen katoaminen, vertyminen

minä aloitan lauseen sanalla ruumiillisuus, mutta deletoin sen ja kirjoitan sen sijaan: kala lainaa ihmiselle kiduksiaan, sillä ihmisenkin on hengitettävä. Kalaisoäidin silmissä viisaus ja pyyntö palauttaa lainassa olevat ihosuomut kalojen kirjastoon.

Ilmajuuret on osa "meren kantoliinaa." Televisiossa tutkija kertoo, että lapset, joita pidetään kantoliinassa oppivat kävelemään aikaisemmin kuin vaunulapset. Niin tärkeää on olla lähellä sydäntä. Niin tärkeää on olla juuret. Ja ilma.



Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (2016)
59 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Zadie Smith: Swing time

Minä tykkään Zadie Smithistä ja jokainen hänen uusi kirjansa on sen vuoksi hartaasti odotettu tapaus. Tästä huolimatta Smithin lukeminen on usein ollut hieman pettymys tai ainakin jollakin tavoin niin hankalaa, että olen joutunut taistelemaan tieni kirjan loppuun.

Edellä mainitusta huolimatta en pystyisi olemaan lukematta Smithiä. Aloitin hänen esikoisestaan White Teeth (suom. Valkoiset hampaat) ja siihen suorastaan rakastuin ja tätä kirjaa kohtaan tuntemani ihastuksen päälle alkoi rakentua suhteeni Smithiin. Myös On Beauty (Kauneudesta) teki suuren vaikutuksen. Ongelmani alkoivat hänen romaanistaan The Autobiography Men (Nimikirjoitusmies) ja Swing timea edeltävän NW:n (Risteymiä) kohdalla olin enimmäkseen eksyksissä. Arvata saattaa, että hieman jännitti alkaa lukea Swing timea, joka muuten on myös ensimmäinen Smithin romaani, jonka olen lukenut suomeksi.

Huoleni hälvenivät heti Swing timen  ensi sivuilla ja vakuutuin nopeasti, että tämä on nyt Se kirja, joka lujittaa Smith-tykkäämiseni. Kunnes. Kunnes tuli se kamala tunne. Ei ei ei, ei taas. Se vahva kokemus, että romaani ei kulje. Että en jaksa lukea sitä edes loppuun. Että uuvun Swing timen sivuille ihan kokonaan. Luin hädissäni kirjan takasisäkanteen painettuja ylistyssanoja ja tunsin itseni petturiksi. Päätin kuitenkin jatkaa lukemista ja onneksi niin tein, sillä romaanin keskiosan stagnaatiovaiheen jälkeen alun ihastuksentunteet palasivat.

Swing time on romaani ystävyydestä, äititytär-suhteesta ja länsimaalaisten pyrkimyksestä auttaa afrikkalaisia kiedottuna musiikin ja tanssin täyteiseen pakettiin. Kaikkein kiinnostavin se on ystävyyden kuvauksena ja tämän vuoksi Afrikan ja hyvntekeväisyyden ympärille kiertyvä osuus vaikutti aluksi löysältä paiseelta, jonka olisin mieluummin jättänyt puhkaisematta. Kestikin melkoisen kauan, että Smith sai nivottua Afrikkaan sijoittuvat tapahtumat elimelliseksi osaksi romaaniaan.

Viime aikojen The ystävyyskuvaus löytyy Elena Ferranten Napoli-sarjasta, jonka olen viimeistä osaa lukuunottamatta lukenut. Väkisinkin Smithin ystävyyskuvaus vertautuu Elenan ja Lilan tarinaan. Swing timen nimettömällä päähenkilöllä on musta äiti ja valkoinen isä, kun taas naapurin Traceyllä vanhempien värisuhteet ovat päinvastaiset. Päähenkilön äiti on romaanin alussa tuleva Angela Davis ja Gloria Steinem ja Smith kuvaa, miten hän tekee luokkamatkan nollapisteen köyhyydestä yhteiskunnan korkeammille tasoille aina politiikkaan asti. Äiti on vahvatahtoinen feministi, älykäs ja peräänantamon ja kaikin tavoin päähenkilön ystävän Traceyn äidin vastakohta. Päähenkilön äitiä määrittää henkinen poissaolo, kun taas Traceyn äiti on lihava, tavallinen ja tyttärensä elämässä läsnä. Tiedä sitten, haluaako Smith tahallaan herättää ärsytystä, mutta minua ainakin raivostuttaa hänen kuvaamansa lihavuuden, tavallisuuden ja keskinkertaisen älyn välinen liitto. Toisaalta juuri tämä saa minut lukijana asettumaan päähenkilön puolelle, vaikka monissa asioissa samaistunkin enemmän hänen äitiinsä.

Ovelasti Smith muistuttaa myös siitä, miten äidit pitävät lastensa suhteen tärkeinä asioita, jotka ovat lasten omasta näkökulmasta heidän etujensa vastaisia. Itseriittoiseen tapaan päähenkilön äiti pyrkii määräämään tyttärensä ystävyyssuhteista näkemättä, miten valtava merkitys Traceyllä hänen tyttärelleen on.

"Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo."

Dyaamisen äitinsä rinnalla päähenkilölle jää väkisinkin varjoon ja kurkottaa valon piiriin Traceyn kautta, vaikka heidän väliseensä suhteeseen liittyy myös monia negatiivisia sävyjä. Tyttöjen välinen ystävyys on Swing timesssa kuvattu taitavasti ja uskottavasti, mutta siitä huolimatta minun tekee mieli protestoida, sillä taas kerran ystävyyskuvauksen polttovoimana - samoin kuin esimerkiksi juuri Ferrantella - on tyttöjen välisen kateuden moninaiset muodot. Mieleni tekee kysyä, että onko kirjallisuudessa ylipäänsä mahdollista kuvata tyttöjen välistä ystävyyttä positiivisen sävyyn vai onko niin, että kiinnostavan ystävyyssuhteen kirjoittaminen ilman keskinäisiä kaunan ja kateuden tunteita on mahdottomuus ja että kirjallisuus on lukijaa kiinnostaakseen tuomittu tuottamaan traagisia ystävyyskuvauksia?

Joka tapauksessa päähenkilön ja Traceyn ystävyys moninaisine muotoineen olisi jo itsessään riittävä romaaniaihe varsinkin kun ystävyyskuvioon on vielä yhdistetty päähenkilön kompleksinen suhde hänen äitiinsä, joka erityisesti romaanin loppupuolella saa sydämeenkäyviä ilmenemiä, jotka samalla osoittavat, että heidän välillään on paljon sanomatta jätettyä ja väärin ymmärrettyä. Esiin nousee myös hankalasti vastattava kysymys siitä, että ketä me loppujen lopuksi suojelemme, kun me annamme itsemme kertoa itsellemme, että teemme tai jätämme tekemättä jotakin toisen ihmisen suojelemiseksi.

Swing timessa on paljon tanssia ja musiikkia, jotka toimivat tyttöjen kasvun väylänä ja kanavoijana. Siinä missä Tracy etenee vaikeuksista huolimatta tanssin maailmassa päähenkilö on oman elämänsä ajopuu, joka päätyy Madonnaa muistuttavan popparin Aimeen avustajaksi ja jonka seurauksena hänen elämänsä on tarkoin Aimeen intressien määräämää.

Aimee on romaanissa länsimaisen hyväntahtoisen ihmisen prototyyppi, joka haluaa tehdä hyväntekeväisyyttä afrikkalaisten auttamiseksi. Hyväntahtoinen olisi tosin luultavasi varmempaa kirjoittaa lainausmerkkeihin, sillä Aimeen toiminta, oli se pyyteetöntä tai ei, toimii oivana hänen itsensä brändäämisen keinona. Temaattisella tasolla Smith käyttää afrikkalaiskuvauksia keinona kyseenalaistaa tapoja, joilla länsimaalainen katse afrikkalaisia tarkastelee. Kuva afrikkalaisista aina hymyilevänä ja iloisesti tanssivana ihmismassana saa rinnalleen Aimeen, jolle käynnit nimettömäksi jäävässä Afrikan maassa edustavat "eettistä seikkailua." Erityisen kutkuttava on mm. kohta, jossa afrikkalaisnaiset kyykkysillään syövät ruokaa yhteisestä kulhosta ja Aimee liittyy seuraan "kuntopyörän ansiosta kehittyneitä lihaksiaan käyttäen."

Smithin kritiikki on hienovaraista, eikä hän sorru missään vaiheessa julistamiseen, vaan ripottelee lukijalle työkaluja väliin varsin huomaamattomasti. Tämä päteen myös rotuun liittyvien kysymysten kuvaamiseen ylipäätään ja esimerkiksi koko valtava afrikkalaisnaisten hiusten ympärillä liikkuva diskurssi tulee teoksessa esiin pelkkänä mainintana siitä, että sateella päähenkilön hiukset menivät heti kiharaan. Näkyvimmillään Smithin kritiikki on hänen kuvatessaan afrikkalaisen orjuudenaikaisen muistomerkin kiteytymistä turistikohteeksi. Samalla esiin nousee valkoiselle ihmiselle epämiellyttäviä kysymyksiä siitä, miksi orjuusmuistomerkillä halutaan käydä. Mitä sieltä mennään hakemaan? Valokuvataanko sitä kuin astuttaisiin toisen ihmisen tuskasta valmistettuun kylpyyn?

Sattumoisin juuri eilen puhuin ystäväni kanssa siitä, että hyvän romaanin tunnusmerkki on, että se kasvaa siitä blogatessa. Tämä pitää erinomaisesti paikkansa Swing timen kohdalla. Vaikka lukiessani tunsinkin väliin puutumista ja jopa  mietin lukemisen lopettamista kesken, huomaan nyt tätä tekstiä kirjoittaessani, että Swing time on iso romaani muutoinkin kuin sivumääränsä vuoksi. Se on taitava kudelma ja vahvasti yhteiskunnallinen kannanotto nykyelämän ilmiöihin. Zadie Smithin swing on paitsi musiikkia, myös keinu, joka vie lukijansa korkeampaan ilmanalaan, josta maailman voi nähdä tavalla, joka jalat maassa ei ole mahdollista. Oikeastaan tuntuu siltä, että vasta nyt, kun olen tämän tekstin kirjoittanut olisin valmis lukemaan Swing timen ensimmäistä kertaa.



Zadie Smith: Swing time (2017)
462 sivua
Eng.kielinen alkuteos: Swing time (2016)
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kustantaja: WSOY


maanantai 15. toukokuuta 2017

Novellihaasteen lopputulokset



Novellihaasteen lanseerauksen yhteydessä marraskuussa 2016 pyysin haasteeseen osallistujia arvaamaan, kuinka monta novellia lukisimme haasteen aikana. Novellihaaste päättyi 7.5.2017 ja nyt on tulosten julkistamisen aika.

Haasteeseen ilmoittautui 67 bloggaria ja veikkaukset haasteen aikana luetusta novellimäärästä vaihtelivat muutamasta sadasta useampaan tuhanteen.  Loppujen lopuksi haasteeseen osallistui 46 bloggaria ja laskettuani nyt yhteen koostepostaukseen ilmoitetut luettujen novellien määrät voin ylpeänä kertoa, että yhteensä luimme

2936 novellia

Aikamoinen määrä, joka ylitti omat odotukseni luettujen novellien määrästä moninkertaisesti.  Kolme eniten novelleja lukenutta olivat

1. Hdcanis - Hyönteisdokumentti: 260 novellia

2. Suketus - Eniten kiinnostaa tie: 256 novellia

3. Mai Laakso - Kirjasähkökäyrä: 212 novellia


Etukäteisveikkauksessa lähimmäksi luettujen novellien  määrää osui Kirsin kirjanurkkauksen Kirsi Hietanen, jonka veikkaus oli 3213 novellia. Onnea voittajalle! Ilmoitathan Kirsi osoitetietosi sähköpostilla,  niin lähetän sinulle 30 euron lahjakortin valitsemaasi kohteeseen.

Kiitos vielä kaikille haasteeseen osallistuneille. Yksin tämä ei olisi ollut ollenkaan yhtä hauskaa kuin teidän kanssanne.

Nipvet-blogin Juha on luvannut jatkaa novellihaastetta ja Juhan puolesta toivotankin kaikki tervetulleiksi mukaan jatkohaasteeseen.




sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Emma Flint: Little Deaths

Jos on niin, että nainen on äiti ja

a) hän pukeutuu seksikkäästi
b) hänen kotoaan löytyy tyhjiä viinapulloja
c) hän on ammatiltaan cocktail-tarjoilija
d) hän on seksuaalisesti aktiivinen ja viettää aikaansa useiden eri miesten kanssa

ja edellä mainittuihin kohtiin yhdistyy, että tämän äidin lapset löytyvät tapettuina niin samojen edellä mainittujen tekijöiden perusteella voidaan päätellä, että kyseinen äiti on lastensa murhaaja. Ainakin, jos päättelijänä on poliisimies, jolle syystä tai toisesta on miehisen kunnian kysymys, että tämä äiti murhaajana tuomitaan.

Tämäntapaisesta kuviosta kertoo Emma Flintin romaani Little Deaths, joka vetää kuin luotijunan vessa. Luin Little Deathsin pääsiäisenä melkein yhtä soittoa ja kun aika harvoin luen imukirjoja, on pakko tunnustaa, että tämä kirja oli mahtavaa pakoa juhlapyhistä.

Little Deaths on jännityskertomus ja lukijana haluan malttamattomasti tietää, onko Ruth syyllinen lastensa kuolemaan. Flint rakentaa romaaninsa sillä tapaa ovelasti, että aina kun Ruthia kuvataan hänen omasta näkökulmastaa, hän vaikuttaa viattomalta. Kun taas häntä tarkastellaan ulkopuolisen silmin, hän vaikuttaa syylliseltä.

Olin kieltämättä hieman pettynyt, että Little deaths ei noussut tämän vuotisen Baileys-kirjapalkinnon lyhytlistalle. Vaikka se ei suurinta maailmankirjallisuutta olekaan, on sillä teemansa puolesta monia ansioita, eikä vähiten siksi, että se kyseenalaistaa tavat, joilla naisia ja erityisesti äitejä tulkitaan ja määritellään heihin liittyvien ulkoisten tekijöiden  perusteella. Ei voi kieltää, etteikö olisi niin, että Ruth on kaukana pullantuoksumammasta. Siitä ei kuitenkaan suoraviivaisesti seuraa, että hän olisi lastensa tappaja. Kun tapahtumia selvitellään, Ruthin syyllisenä pitämistä lisää muun muassa se, että hänen ei katsota surevan oikein, koska hän ei itke julkisesti. Tällaisistakin asioista miespoliiseilla on omat salaiset doktriininsa, joiden perusteella he Ruthin syyllisyyttä arvioivat.

Little deaths antaa lukijalle paljon pohdittavaa, sillä Flint ei niinkään analysoi ja painota kuin antaa lukijalle tilanteen ja olosuhteet, joita vasten punnita Ruthin tilannetta. Kaiken lisäksi Ruthilla on menossa ikävänpuoleinen huoltajuusriita ex-miehensä kanssa ja  hän on sanonut mieluummin kuolevansa kuin antavansa lastensa huoltajuuden näiden isälle.

Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun idylliselle asuinseudulle, jonka rauhaa epäsovinnainen Ruth jo muutenkin järkyttää. Hän ei suostu naisille varattuihin muotteihin, vaan antaa itsestään vaikutelman, että häntä ei vähempää voisi kiinnostaa, mitä muut hänestä ajattelevat. Ruthissa on sitä määrittelemätöntä jotain, joka saa miehet pysähtymään ja herättää heissä halun. Niin käy myös Petelle, joka haaveilee loistokkaasta toimittajan urasta ja joka puolivahingossa saa Ruthin perhetragediasta raportoimisen tehtäväkseen.

Peten kautta Flint kuvaa toimittajan arkea ja sitä miten juttuja paisutellaan lehden levikin nostamiseksi. Ensisijalla ovat lehden myyntiluvut ja "vaihtoehtoiset totuudet" kukoistavat. Kun Pete alkaa omin päin tutkia asioita paljastuu, että yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa.

Little deaths pitää vahvasti otteessaan loppuun asti ja siinä vaiheessa kun ollaan oikeudessa on pakko jatkaa lukemista oli kello kuinka paljon tahansa. Flint myös onnistuu päättämään tarinansa tavalla, jota itse ainakaan en osannut tulla ajatelleeksi.



Emma Flint: Little deaths
311 sivua
Kustantaja: Picador



Helmet lukuhaaste kohta 24: Kirjassa selvitetään rikos