torstai 23. marraskuuta 2017

"Se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä." - Don DeLillo: Nolla Kelviniä

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität.

DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina (klik) ja Omegapiste (klik). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tuttua.

DeLillo on yhteiskuntakriitikko, joka tunnetaan armottomana amerikkalaisen elämänmenon suomijana ja tällä kertaa hänen kritiikkinsä kattaa myös tulevaisuuden. DeLillo on hauska, vaikka hänen huumorinsa on usein vähän mustaa tai muutoin omituista sorttia ja välillä hänen jutuilleen nauraminen tuntuu lähinnä rikolliselta. DeLilloa lukiessani minusta tuntuu usein, että hän on samanaikaisesti sekä äärettömän tosissaan että ihan kaikkea muuta. Vakavan ja suorastaan banaalin välinen liitto on hänen teoksissaan aika lailla täydellistä sorttia ja sillä tapaa naimisissa keskenään, että toista ei voi toisesta erottaa.

Kuolema on yksi DeLillon kestoteemoista ja Nolla Kelvinissä hän lähestyy sitä scifi-henkisesti kuvaamalla, miten on siirrytty aikaan, jolloin ihmisen on mahdollista kryojäädyttää ruumiinsa ja jatkaa elämäänsä joskus myöhemmin.

[...] kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa, jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos.

Edellinen sitaatti joukkoharhoineen ja itsepetoksineen on myös oiva esimerkki DeLillon sarkasmista. Lämpöopin tuntemusta tämän teoksen lukeminen ei vaadi, mutta on hyvä tietää, että Kelvin on lämpötilan mittayksikkö ja että nolla Kelviniä sijaitsee absoluuttisessa nollapisteessä, joka on "materian lämpötilan alaraja, jossa atomien lämpöliike lakkaa."*

Yleisemmällä tasolla voisi sanoa, että DeLillo tutkii tässä romaanissa muun muassa sitä, miten kuolema elämistä määrittää ja miten se vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme ja tekemiimme ratkaisuihin. Nolla Kelvinissä kuolema muodostaa taustakankaan, jolle meidän elämämme päivä päivältä piirtyy. Kun elämä sujuu joltisenkin mukavasti kuoleman läsnäolo elämässä voi jäädä piiloon, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö se olisi joka hetki läsnä. Tästä ilmiselvyydestä on vain pieni askel suureen mustaan, jonka kanssa on jollakin tavoin opittava elämään.

Jossakin ”todennäköisyyden äärimmäisessä marginaalissa”, Kirgisian ja Kazakstanin seuduilla sijaitsee monin tavoin ulkoisia uhkia varten varustautunut klinikka, Konvergenssi, jolle päätyy myös päähenkilö Jeffrey Lockhartin isän uusi puoliso Artis. Nolla Kelvinin alkuosassa kuvataan Konvergenssiä ja sen toimintapoja, mutta teoksessa liikutaan myös tuntemassamme maailmassa.

Viihdyin erinomaisesti (tosin viihtyä on DeLillon yhteydessä latautunut ja osin harhaanjohtava sana, mutta you know) DeLillon luomassa Konvergenssin maailmassa, mutta sen sijaan ns. normimaailmaan sijoittuva kuvaus Jeffreystä ja hänen tyttöystävästään Emmasta sekä tämän erityislaatuisesta adoptiopojasta Stakista herätti minussa paikoin hämmennystä, enkä saanut lukiessasni oikein näitä kahta eri maailmaa nivoutumaan toisiinsa. Kun teoksessa sitten palattiin kryojäädytysklinikalle hyrräsin tyytyväisyydestä.

Edellisestä huolimatta teoksen normaalimaailman tasoa ei missään nimessä pidä jättää huomiotta, sillä se sisältää erittäin kiinnostavia täkyjä Nolla Kelvinin tulkinnan kannalta. Emma tekee työtä vammaisten lasten parissa ja kertoja fokusoi erityisesti yhteen tyttöön, josta hän toteaa: ”Hän ei ollut metafora.” Näin kehitysvammainen lapsi nousee eräänlaiseksi toden aitouden kuvaksi ja haastaa Jeffreyn isän Ross Lockhartin rahat ja vaikutusvallan.

*

Nolla Kelvinissä on kyse myös pojan ja isän välisestä suhteesta. Ross Lockhart on "rahan muovaama mies", jota poika ei kovin hyvin tunne, sillä Ross jätti perheensä Jeffreyn ollessa 13-vuotias. Ross on rikas ja epäaito ihminen, joka on sijoittanut suuria summia kryojäädytysprojektin edistämiseen. Tekeekö hän niin rakkaudesta "pelastaakseen" uuden vaimonsa Artisin, joka on vakavasti sairas? Olisiko Rossin vilpittömin rakkaudenteko suostua kryojäädytykseen yhdessä Artisin kanssa?

DeLillo leikittelee tosirakkauden käsitteellä ja muovaa siitä kuvioita, joiden ominaislaadusta en menisi takuuseen, koska riski, että astuisin halpaan on liian suuri. Ross Lockhart toimii teoksessa mädän nykyihmisen tiivistymänä, josta ei ole löydettävissä mitään aitoa. Hän on jopa vaihtanut nimensä itsensätoteuttamistarkoituksessa Nicholas Satterswaitesta vakuuttavammaksi Ross Lockhartiksi. Jeffreyn näkemys isänsä nimenvaihdosta on, että sen myötä hänen isänsä nousi "itsensä varjosta helmiäishohtoiseksi fiktioksi.”

Parhaimmillaan DeLillon teksti Nolla Kelvinissä on jäämurskaa hampaissa ja kyllä vaan viiltää ja vaikka se kipeää tekeekin on siinä kivussa paljon myös nautintoa. DeLillon taito tökkiä maailmanmenoa ja arvomaailmamme vääristyneisyyttä on ilmiömäinen, kuten käy ilmi vaikkapa seuraavasta lauseesta: ”Puoli maailmaa remontoi keittiöitä, toinen puoli näkee nälkää.

Olen pannut merkille, että DeLilloa lukiessani käy helposti niin, että jotkut hänen esittämänsä kysymykset muodostuvat alustaksi, jolta lähden ponnistelemaan kohti omaa käsitystäni hänen teoksestaan. Lienee selvää, että tähän lähtökohtaan liittyy rutkasti kyseenalaisuutta. Tästä huolimatta en pysty kokonaan hillitsemään itseäni, sillä tietyt DeLillon lauseet yksinkertaisesti ovat minulle niin loputtoman kiinnostavia ja uusia ajatuksia herättäviä ja vanhoja niihin ketjuttavia, että ne ottavat lukiessani vallan vastusteluistani huolimatta. 

Voitettuaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon Pauli Tapio totesi juhlapuheessaan, että taiteen kieli on ainoa, joka ei petä. Nolla Kelvinissä DeLillo puolestaan kirjoittaa, että ”taide on ainoa, joka ei katoa.” Voi olla lapsellista ja epä-älyllistä ottaa tämäntyyppiset lauseet tosissaan, mutta minulle ne merkitsevät suurta lohtua. Ne välittävät tunteen, että on olemassa jotakin enemmän – jotakin suurempaa ja tärkeämpää kuin se, mistä päivittäinen elämäni koostuu.

Samantien huomaan kyseenalaistavani edellisen ajatukseni ja alan väittää, että suurinta on arki, se kaikkein tavallisin ja että taide on sen suhteen alisteista. Myös tälle näkökannalle Nolla Kelviniä tarjoaa vahvistusta, sillä DeLillo tuo romaanissaan esiin myös tavallisen elämän arvokkuuden. Erityistä sympatiaa tunnen Jeffreyä kohtaan, kun DeLillo kertoo hänen tarkistamisneurooseistaan. Ovatko avaimet taskussa? Onko lompakko vielä tallella?

*

Nolla Kelviniä usuttaa minua kuvittelemaan maailman, jossa millään tunnetulla ei olisi nimeä. Se ei onnistu kovin hyvin, sillä kaikki ympärilläni on nimettyä, enkä pysty edes hypoteettisesti murtautumaan tilanteeseen, jossa niin ei olisi. Väittäisin, että useimmat meistä pitävät itsestään selvänä sitä, että jonkun esineen nimi on se, mikä se on. Jos kuitenkin alamme miettiä, mikä on nimetyn esineen ja nimen merkityksen välinen suhde käy hyvin nopeasti ilmi, että mitään tällaista suhdetta ei ole, vaan nimet ovat pohjimmiltaan mielivaltaisia. Ne kantavat mukanaan merkityksiä, jotka osoittautuvat huomattavasti hankalammiksi, jos alamme miettiä, miten jonkin esineen voisi kuvata ilman sen nimeä. Kyseessä on muunnelma Alias-pelistä ja esineiden nimien tarkempi tarkastelu osoittaa, että nimeäminen on mielivaltainen prosessi, joka tuo meille turvaa, koska olemme tottuneet kutsumaan pöytää pöydäksi ja hiusharjaa hiusharjaksi.

Olin harrastanut tätä jo jonkin aikaa., yrittänyt määritellä jotakin esinettä tai jopa käsitettä kuvaavan sanan. Määrittele uskollisuus, määrittele totuus. Oli pakko lopettaa ennen kuin se vei minulta hengen. (kursivointi DeLillon)

Mitä tulisi ajatella siitä, että ympäristömme rakentuu käsitteille, joiden määritteleminen on – jos ei mahdotonta – joka tapauksessa hyvin hankalaa?

Kryojäädytysklinikka on omintakeinen rakennelma, josta outoja (merkityksessä uncanny/unheimlich) elementtejä ei puutu. On käytäviä, ovia, mallinukkeja, valkokankaita ja saattajia. Tunnelma on (painjais)unenomainen ja muistuttaa siitä, että on paljon sellaista, josta emme tiedä ja että juuri tämä tietämättömyys on meidän onnemme.

[j]uuri se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä.


Edellisen lauseen voi halutessaan muuttaa muotoon kuolema tekee meistä inhimillisiä, jos ehkä tähän lauseeseen pitäisi lisätä ”toistaiseksi”. DeLillon viesti vaikuttaisi olevan, että inhimillisyytemme on tietämättömyytemme taskussa. Mitä enemmän tiedämme, sitä epäinhimillisemmiksi muutumme.



Don DeLillo: Nolla Kelviniä (2017)
271 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Zero K (2016)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


*Lainaus: https://fi.wikipedia.org/wiki/Absoluuttinen_nollapiste

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjat mielenterveyden tukena - Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017


Nyt kun vietämme Mielenterveysviikkoa haluan kantaa kirjani kekoon ja suositella kolmea teosta, jotka mielestäni omaavat runsaasti mielenterveyttä tukevaa potentiaalia.

Yksi valitsemistani teoksista on runokokoelma, toinen romaani ja kolmas elämäkerta. Sitä ennen kuitenkin muutama sana siitä, miten kirjat ovat ihan konkreettisesti auttaneet minua saamaan elämästä kiinni.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea keskittyä lukemiseen silloin, kun elämässä on menossa raskaita asioita ja tuntuu, että sitä lähinnä vaan valuu päivästä toiseen ja sitäkin hankalan puoleisesti ilman että oikein saa tartutuksi mihinkään. Tuollaisessa tilanteessa olen suurimman avun omaan olotilaani saanut feministististä dekkareista, joissa on vahva ja selviytyvä naispäähenkilö. Suosikkejani tässä lajissa ovat olleet Sara Paretskyn, Kinsey Millhonen ja Ellen Hartin dekkarit. Olen selittänyt tätä asiaa itselleni sillä, että lukemalla dekkarin päähenkilön toimista osa hänen toimeliaisuudestaan tarttuu minuun. Tätä tukee edellämainittujen dekkaristien kirjojen rakenne, jossa erinäisten vaikeuksien ja takaiskujen kautta naisetsivä selviytyy tilanteessa voittajaksi. En halua lukea raakuuksista ja tässä suhteessa mainitut kolme ovat olleet minulle ns. luottovalintoja. Kun näissä kirjoissa vielä päähenkilö pysyy samana herättää se kotoisuuden tunnetta ja paikoin tuntuu kuin olisin itsekin mukana ratkaisemassa rikosta.

Olen pitänyt kirjablogia neljä vuotta ja kun aloin miettiä kirjoja, jotka voisivat olla sellaisia, että niiden lukeminen toimisi mielenterveyden tukena mieleeni tulivat seuraavat kolme keskenään hyvin erilaista kirjaa.



1. Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (tekstini Jokisen runoista pääset lukemaan tästä)

Jos tuntuu siltä, että runoja on vaikea ymmärtää, niin voin luvata, että sellaista tunnetta ei Jarkko Jokisen runojen parissa tule. Kuten kokoelman otsikkokin vihjaa nyt liikutaan ihanan naivistisissa maisemissa. Jokisen runoja lukiessa mietinkin, että onko hän mahdollisesti runouden Alice Kaira.

Jokinen kiinnittää jännästä vinkkelistä huomionsa arkisiin asioihin ja ilmiöihin sekä nostaa esiin niiden koomisia puolia. Runot ovat ihanan höttöisiä ja kermavaahtoisia, mutta samanaikaisesti niistä löytyy myös teräviä suolakiteitä. Jokisen runoja lukiessa tulee tunne, että vaikka maailmassa on paljon ikävää ja pahaa, ei maailma kuitenkaan voi olla kokonaan surkea paikka, kun näin hersyviä runoja on olemassa.





2. Elias Koskimies: Ihmepoika (tekstini Ihmepojasta pääset lukemaan tästä)

Kirja, joka saa nauramaan on harvinainen löytö. Kirja, joka naurattaa niin paljon, että naurunkyyneleet valuu silmistä ja pakottaa pitämään lukemisesta taukoa on vielä harvinaisempi löytö. Elias Koskimiehen Ihmepoika on tätä harvinaista tyyppiä. Koko sinä aikana, kun olen kirjablogia pitänyt, en minkään muun kirjan seurassa ole nauranut yhtä paljon kuin Ihmepojan.

Ihmepoika on kertomus pohjanmaalaisesta teinipojasta, jonka elämässä on monenlaisia ongelmia. Koskimiehen kerrontatapa on suorastaan hulvaton ja hän ui teinin nahkoihin tavalla, joka herättää paitsi naurua myös suurta myötätuntoa kirjan päähenkilöä kohtaan. Kielellisesti tämä romaani  on kerrassaan herkullinen ja sen luettuani teki mieli toistella niitä monia hauskoja lausahduksia, joita tästä romaanista löytyy.






3. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (tekstini Toivolan kirjasta pääset lukemaan tästä)

Jani Toivolan elämäkerta on sankari- ja selviytymistarina, joka on kirjoitettu rehellisesti ja suurella sydämellä. Sitä lukiessani olin paikoin ihan pakahtua ja kirjan luettuani mietin erityisesti yhtä tässä teoksessa kuvattua tilannetta sekä sitä, miten paljon se on Jani Toivolalta vaatinut. Niinpä tämän kirjan jälkeen olen tiukassa paikassa välillä palannut Jani Toivolan kokemuksiin ja sekä etsinyt että saanut niistä voimaa ja rohkeutta.

Ihailen myös kovasti Toivolan tapaa suhtautua muihin ihmisiin ja hänen kykyään löytää ja nähdä hyvää silloinkin, kun moni muu saattaisi ohittaa tilanteen tuomitsemalla. 

Musta tulee isona valkoinen on lämpöä täynnä.



Lukeminen on yksinäistä puuhaa, mutta lukupiirit tarjoavat oivallisen mahdollisuuden päästä juttelemaan muiden kirjoista kiinnostuneiden kanssa ja niihin kannattaa lähteä rohkeasti mukaan. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa ja kun puhuu lukemastaan muiden kanssa voi saada hedelmällisiä uusia ajatuksia ja näkökantoja.

Jörn Donner teki tunnetuksi lauseen "lukeminen kannattaa aina." Se pitää edelleenkin paikkansa.



Tämä kirjoitus on osa Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa esitettyä haastetta



sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Minä, Brutus - Katja Kallion Yön kantajan seurassa

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään.

Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua.

Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät.

Yön kantaja kysyy, mitä yhteisö sallii, miten terveys ja sairaus määritellään ja missä kulkevat naisten rajat. Prostituutiosta ja irtolaisuudesta tulee Kallion romaanissa leimakirveitä, jotka sinetöivät Amandan kohtalon. Niin naisesta, joka kerran liiti kuumailmapallossa taivaan poikki Pariisiin tulee Seilin asukas. Amandan tehtäväksi tulee näin kantaa naisten kollektiivista pimeyttä, jonka pimeydeksi ovat määritelleet ne, joilla on valta ja sen liitännäisenä oikeus niin tehdä.

Kallion romaani sisältää paljon senkaltaista naisruumiin rajoittamista, joka yleensä saa minut pohtimaan vallan ja ruumiin välisiä suhteita ja ruumispoliittisia kontrollimekanismeja.  Nyt tämäntapaiset ajatukset tuntuvat päälleliimatuilta, enkä koe niiden motivoituvan itse teoksesta käsin. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esiin yhden kappaleen Yön kantajista, johon mielestäni Amandan kokemusmaailma tiivistyy.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.

Kallion luoma kuva Amandasta, jonka ruumis pysyy kasassa vain pakkopaidassa on karuudessaan häikäisevä ja siitä lukiessani tunnen sen kaltaisia liikahduksia, joita olisin luullut tätä romaania lukiessani kokevani useammankin. Se, että niin ei käynyt saa minut tuntemaan oloni Brutukseksi, vaikka en nyt osaakaan sanoa, kenet minä tässä tapauksessa olen pettänyt.

*

Ennakko-odotukset

Joskus omat ennakko-odotukset kirjan suhteen ovat niin suuret, että kirjan on mahdotonta niitä täyttää. Yön kantaja oli minulla lainassa kirjastosta jo aiemminkin, mutta palautin sen lukematta, koska en yksinkertaisesti tuntenut halua sen lukemiseen. Kun yksi jos toinenkin toivoi tämän kirjan päätyvän Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja kirja sattui sopivasti tulemaan pikalainana vastaan päätin yrittää uudestaan.

Toki ennakko-odotuksia oli paljon, mutta en silti usko, että Yön kantajan lukeminen kaatui kohdallani niihin. Tätä näkemystä on tosin mahdoton perustella, mutta vetoan nyt vaikkapa siihen, että niin ei tapahtunut Tommi Kinnusen Neljän tien risteyksen kohdallakaan, jos toki jouduin sitä lukiessani erityisesti ponnistelemaan, jotta pystyin pitämään ennakko-odotusten vaikutuksen loitolla.

Tositarina taustalla

Lähtökohtaisesti kirjat, joiden taustalla on tositarina ovat minulle vaikeita ja riippuu ihan tapauksesta, mihin suuntaan tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kallistun. Joskus tuntuu, että todelliset tapahtumat tai jonkun ihmisen oikea elämä tulevat riistetyiksi, kun niistä kirjoitetaan fiktiota. Toisinaan taas päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että todellisen ihmisen elämää on käytetty välineenä, jolla pyritään vaikuttamaan lukijoihin  ja herättämään heissä vahvoja tunteita. Tässä suhteessa hyvä esimerkki on Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä, josta kirjoittamaani tekstiä on hyvä näin jälkikäteen moittia siitä, että omat negatiiviset tunteeni ottivat liian suuren vallan bloggauksessani.

Kaunis kieli

Tämä minun pitäisi jo tietää ja uskoa. Jos suuri osa blogistaniasta on sitä mieltä, että teoksessa on erityisen kaunista kieltä en todennäköisesti tule kyseisestä teoksesta innostumaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi kauniista kielestä, mutta minulle se kaiketi määrittyy pitkälti toisin kuin suurelle osalle lukijoista. Näen - kenties liiankin hanakasti - coelhomaista vaikutelmaa sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Koen näennäiskauniiksi ja sen myötä tyhjiksi lauseet, jotka saavat monen muun lukijan sydämen läpättämään vaikuttuneisuudesta. Ei tosin ole vierasta sekään, että kirjoitan tuollaisia lauseita myös bloggauksissani ja se synnyttää minussa häpeän ja epämukavuuden tunteita. Suomeksi sanottuna voin jälkeenpäin todeta: aikamoista paskaa tuli kirjoitettua.

Psykologinen torjunta

Pidän mahdollisena, että jotkut teokset sisältävät senkaltaista aineistoa, joka osuu sellaiseen kohtaan minussa, että en yksinkertaisesti pysty käsittelemään teoksen sisältämiä kysymyksenasetteluja, vaan psyykeni menee torjuntamoodiin pitääkseen itseään kasassa. En tosin keksi, mitä sellaista juuri Yön kantajassa saattaisi olla, mutta koska psykologisen torjunnan mekanismeja on itse vaikea, ellei toisinaan peräti mahdotonta havaita, en tätäkään vaihtoehtoa sulje Kallion romaanin kohdalla pois.

"Juonivetoinen eläytymisesitys"

Ilmaisua "juonivetoinen eläytymisesitys" on käyttänyt Antti Majander kirjoittaessaan tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, jotka Majanderin mukaan "julistavat kuolemaa" tämäntapaiselle esitystavalle.

"Juonivetoinen eläytymisesitys" ei omalla kohdallani edusta kirjallisuustyyppiä, jonka pariin erityiseseti hakeutuisin. Tämä ei tarkoita, että pitäisin juonivetoisia kirjoja mitenkään erityisen huonoina, mutta ne tarjoavat harvoin sellaista askarreltavaa, jota kirjallisuudesta haen ja jota siltä suorastaan vaadin.

Yön kantaja ei kuitenkaan edusta perinteistä juonivetoista kirjallisuutta, joten en voi käyttää tätäkään perustetta selittävänä tekijänä omalle innostumattomuudelleni. Toki voisin vedota siihen, että Kallion teos ei ole sinänsä kirjallisuutta uudistavaa, mutta miksi takertuisin kyseiseen perusteluun juuri tämän kirjan kohdalla?

Väärä lukemisajankohta

Blogistaniassa törmään suht usein siihen, että bloggari kirjoittaa, että ei päässyt teokseen oikein sisälle, koska ajankohta teoksen lukemiselle oli väärä. Joko edellä mainittu väite on tosi tai vaihtoehtoisesti kiertoilmaisullinen tapa lempeästi ilmaista, että teos ei nyt vaan yhtään sytyttänyt.

Väärä lukemisajankohta on minulle kiistanalainen ilmaisu. Toisaalta uskon, että jos teos on tarpeeksi hyvä se kyllä onnistuu tunkeutumaan lukijaansa. Toisaalta on myönnettävä, että joskus joku kirja yksinkertaisesti jättää kylmäksi, mutta kun sen pariin palaa myöhemmin on tilanne aivan toinen. Sen sijaan oletettu väärä lukemisajankohta ei yleensä estä minua näkemästä teoksen kirjallista arvoa, vaan sen merkitys rajoittuu ns. pitämispuolelle.

On mahdollista, että jos luen Yön kantajan joskus myöhemmin uudestaan on kokemukseni toinen kuin mitä se tällä lukukerralla oli. En kuitenkaan pidä tätä vaihtoehtoa kovin todennäköisenä.


Rakasta minua

Oman lukunsa muodostavat teokset, joihin on sisäänkirjoitettu lukijalle pyyntö: rakasta minua. Ihan blogini alkuaikoina luin Eowyn Iveyn romaanin Lumilapsi, jossa tämänkaltainen lukijalle esitetty pitämispyyntö on hyvin voimakas ja sen vuoksi muutuin Lumilasta lukiessani varsin torjuvaksi. En yksinkertaiseseti pysty innostumaan kirjoista, jotka vaativat rakastamaan itseään.

Yön kantajasta voi löytää tämäntapaisia elementtejä, mutta ne eivät kuitenkaan ole siinä määrin hallitsevia, että tämäkään asia riittäisi kokonaan selittämään, miksi en innostunut enemmän Kallion romaanista. Tästä huolimatta pidän Kallion romaaniin sisäänkirjoittautunutta rakasta minua -vaatimusta todennäköisimpänä syynä siihen, että lukukokemukseni jäi valjun puoleiseksi.  Jos sitten pitäisi yrittää selvittää, miksi koen juuri tämän romaanin vaativan rakastamaan itseään olen taas vaikeuksissa. Mistä moinen tunne syntyy? Jotakin samantapaista koin Riitta Jalosen Kirkkauden kanssa, joka niinikään on ollut lukijoidensa vahvasti rakastama kirja.

*

Voidaan kysyä, onko oleellista pystyä selittämään itselleen, miksi joku kirjallinen teos, kuten tässä tapauksessa Yön kantaja, ei iske itsessä kipinää, vaikka monen muun lukijan kohdalla se niin tekee. Minulle tämänkaltainen pohdiskelu on tärkeää, koska koen, että lukiessa kirjaa ihminen tekee samalla identiteettityötä. Kyvyttömyyteni empatisoida Amandan elämää tuntuu suorastaan jonkinlaisena kipuna, jonka lähettämiin viesteihin en voi suhtautua pelkästään kevyesti.

Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että kirjasta pitäminen on vain yksi - usein hyvinkin subjektiivinen kriteeri - teoksen arvottamisessa, eikä sen perusteella ole syytä tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä teoksen ns. hyvyydestä. On huomattavasti helpompaa kehua tai haukkua kuin olla ymmällään teoksen äärellä. Kuitenkin uskallan väittää, että lukijan totuttujen näkemis- ja kokemistapojen hämmentäminen on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä ja siinä Kallion Yön kantaja onnistui kohdallani varsin hyvin.

Tämän  tekstin kirjoittaminen on ollut ahdistavaa, mutta olen halunnut yrittää tuoda esiin sen, minkä koen tärkeäksi. Kaiken tämän jälkeen ja alla olevaan sitaattiin viitaten: je suis Amanda.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.



Katja Kallio: Yön kantaja (2017)
380 sivua
Kustantaja: Otava

torstai 16. marraskuuta 2017

Hanna Ryti: Syli



Ota minut syliin
puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun

No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi.

*

Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti.

Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet.

Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus takertua ihmisiin pakkomielteisesti. Muiden ja erityisesti hänen ystävänsä Sarin elämä vaikuttaa aina mielenkiintoisemmalta ja täydemmältä. Eksyksissä on myös Pietu, jonka suhde isään on heppoinen ja jota ylläpitää lähinnä yhteiset satunnaiset lämimishetket.

Ritva-Mimosa, joka myöhemmin ottaa nimekseen Rea on kovin paljon syliä vailla ja perustunnelma on sen kaltainen, että syli olisi ratkaisu elämän kunderalaisen sietämättömään keveyteen, jota Ritvan kohdalla lisäävät papin työ ja kristillinen arvopohja, joiden kaiketi kuuluisi toimia ihan päinvastaisella tavalla. Muodikkaasti läpikäydään niin nais- kuin miessylinkin tarjoamat mahdollisuudet.

Aina välillä suomalaiselta kirjallisuudelta peräänkuulutetaan ammatteihin liittyvää kirjallisuutta. Tässä sitä nyt olisi, "pappilittiä".  Syli on vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, jos toki paikoin kuvaus on siinä määrin rymistelevää, että se koettelee teoksen uskottavuutta, vaikka sinänsä ns. ylivedot voidan teoksen lajityypin kautta selittääkin.

Tragikoomisuus jakautuu kiintoisasti teoksen päähenkilöiden kesken. Ritvan osaksi tulee pintasolla lähinnä komiikka, kun taas Pietun tonttia on tragedia. Vaikka ikäni ja sukupuoleni vuoksi minun "kuuluisi" samaistua Ritvaan ja hänen levottomaan lihaansa, tunnen suurempaa sympatiaa Pietua kohtaan. Ritvan ihon- ja sylinnälkä on liian ilmeistä, jos toki hänen sylintarpeensa on mittava ongelma ja toisinaan jopa henkilökohtainen katastrofi, kun tilanne osuu omalle kohdalle.

On erinomainen ratkaisu Rytiltä kuljettaa Ritvan ja Pietun tarinoita lomittain, sillä jos kirjassa keskityttäisiin pelkästään keski-ikäisen pappisihmisen hukassaoloon elämänsä kanssa saattaisi tarina muuttua pidemmän päälle puuduttavaksi. Pietun kautta romaaniin kirjoittuu myös nuorten hätä yleisemmälläkin tasolla ja erityisesti se tulee tässä romaanissa ilmi Tarina-nimisen tytön kautta, jota kohtaan Pietu tuntee lämpimiä ja monimutkaisia tunteita ja josta Ritva vaikuttaa kantavan enemmän huolta kuin omasta pojastaan.

Ritvan ja Pietun välinen vieraus ja puhumattomuuden kulttuuri pysäyttää. On riipaisevaa lukea erityisesti Pietun äitiinsä kohdistamista toiveista, jotka jäävät täyttymättä kerta toisensa jälkeen siitä huolimatta, että Ritva ei ole paha ihminen, vaan suht tavallinen elämänsä kanssa kipuileva naishenkilö. Eniten Rytin tekstissä aiheuttaa  minussa kipua juuri se, että nyt ei kyse ole ns. huonosta äidistä, mutta Pietu jää ilman huomatuksi tulemista siitä huolimatta. Tällaisiako me ollaan? Eikö me pystytä parempaan?

Jos kellä on vaikeuksia saada luetuksi päivittäin 30 sivua, kuten Karo Hämäläinen on haastanut meidät tekemään marraskuun ajan, niin Sylin seurassa 10 seuraavan päivän tinki tulee helposti täyteen.


Hanna Ryti: Syli (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala




tiistai 14. marraskuuta 2017

Maria Susanna: Tämän maan pidot


Tämän maan pidoissa on paljon akustiikkaa. Maistelen Maria Susannan runoja ääneen. Näkisittepä ja kuulisittepa vaan. Kuljen huoneesta toiseen ja suustani putoilee runon paloja.

Vasta luettuani tämä kokoelman useampaan kertaan vilkaisen sen takakantta, jossa todetaan, että Maria Susanna on keskittynyt erityisesti lavarunouteen. No ilmankos! Ja olipa hyvä, että en tuota aiemmin tiennyt, jotta runojen äänet saivat - suorastaan vaativat - tulla esiin omilla ehdoillaan.

Kirjoittaessani Sinikka Vuolan toimittamasta antologiasta Olet täyttänyt ruumiini tulella (klik) ihmettelin, missä runojen erotiikkaa luuraa ja mitä se ylipäätään on. Kun Helsingin kirjamessuilla Sinikka luki runoja tästä kokoelmasta ääneen eroottinen vire oli vahvasti läsnä ja ymmärsin, että minulle eroottinen viesti menee huomattavasti paremmin perille kuunneltuna kuin luettuna.

Eroottisia tunnelmia löytyy Maria Susannankin runoista kosolti:

Avaudun sinulle kuin kirja
parhaimmasta kohdasta.

tai

Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen maa hänen puutarhassaan

Kiinnostavasti edellisessä sitaatissa yhdistyy Edith Södergranin sirpaleita täynnä oleva puutarha, johon astumisesta hänen runossaan varoitetaan sekä maa utooppisena paikkana, jonka södergranilainen ei-olevuus avautuu ja muuttuu halun kohteeksi.

*

Maria Susannan runot nostavat esiin, miten rakkaus on vaikeaa ja mahdotonta. Välttämätöntä ja hengityksen kaltaista. Miten se kysymättä lupaa muuttaa sen, jo(t)(k)a rakastaa ja miten se muutos on löytöretki. Miten rakastettu asettuu rakastamaansa kuin kotiin ilman kiinteistövälittäjän apua. Miten huomisesta katsoen tänään rakastettu "ripusti seinällensä kuvat, osti uudet kalusteet. Selkääni naputti tauluja, maalasi käteni kermanvalkoisiksi ja kynteni leikkasi." Miten rakkaus saa muuttumaan tavoilla, joka nostaa omia vieraita puolia pintaan.

Leikin naista
millaista en tiennyt itsessäni olevan.

Tämän maan pidoissa on myös hetkiä, jolloin rakkaus on varmaa ja liki. Toista vasten puristuneena, ruuminjäsenten sikinsokissa, luottavaisena kuin nuoren ihmisen katse. Mutta ei se pysy, se lähtee taas. Menee suuntiin, jotka sen olisi toivonut jättävän rauhaan. Tulee takaisin mokomakin virne naamallaan. Mikä silloin voisi olla parempaa kuin ajaa yhdessä autolla Firenzen ohi, kuten yhdessä runossa tehdään.

Maria Susannan runoissa on puukottavaa dramaattisuuta. Flamencon makua, joka maistuu Lorcalta, mutta tarkemmin ajatellen kenties kuitenkin enemmän Ahmatovalta, kuten vaikkapa tässä lausessa: Tämä oli julmuuden ja onnen kaupunki.

Tämän maan pidot lupaa paljon. Se myös lunastaa lupauksensa suurelta osin ja silloin kun se ei niin tee on kyse lähinnä yksittäisistä runoista, jotka eivät löydä luontevaa paikkaansa kokoelmassa. Minua puhutteli erityisesti Maria Susannan tapaa kirjoittaa kovaa ja kohtalokkaasti, iskeä nopeita iskuja, joiden jäljet eivät suostu siististi siivoutumaan. Runoilijan äänessä kaikuu muiden runoilijoiden äänet ja se tuo runoihin avaruutta, mutta toisinaan jään kaipamaan vahvempaa Maria Susannan omaa ääntä.

En voi välttää kiusausta lukea vielä vähän ääneen ja kertoa:

Yön turvin minä karkaan.
Niin olen tehnyt lapsesta lähtien.

Huomaatko, mikä ero on lukemisen ja kuulemisen välillä?

Vaihtelen äänensävyjä ja painotuksia. Yritän kuoria äänestäni kaiken ylimääräisen, olla korostamatta mitään. Se ei ole helppoa. Se on kiehtovaa. Tämän maan pitojen sanaihot venyvät ja niitä tekee mieli venyttää yhä lisää. Yhä uudestaan.



Maria Susanna: Tämän maan pidot (2017)
52 sivua
Julkaisija: Kulttuurivihkot

Arvostelukappale

lauantai 11. marraskuuta 2017

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


SYKSYN KÄÄNNÖSTAPAUS!

Kyllä. Onhan tämä nyt ihan saakelin kova juttu. Tiivistetysti voisi sanoa, että Siivoojan käsikirja on teos, jonka olisi voinut kirjoittaa Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina. Metaforinen tupakkakin sojottaa tässä kokoelmassa ihan samaan tapaan kuin kyseisessä sarjassa.

Lydia Davis kirjoittaa teoksen esipuheessa:

Lucia Berlinin kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan. Tässä reaktiossa myös lukijan mieli herää, hullaantuu ja lumoutuu, niin että synapsit kipinöivät. Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.

Davis kuvaa erinomaisesti lukemiseni ominaislaatua. Kyllä vaan lukiessani rätisin ja hurisin niin, että jääkaappipakastinyhdistelmä oli kateudesta vihreänä.

Esipuheessa Davis ruotii Berliniä kirjoittajana laajemminkin ja nostaa esiin yksittäisiä namupaloja kokoelman kertomuksista. Ehkä kannattaa kuitenkin lukea esipuhe vasta, kun itse teos on luettu, niin pääsee omaehtoisesti löytämään kaikki herkut.

*

Lucia Berlin (1936-2004) oli pienen, hänen tekstejään suorastaan palvovan joukon suosikki, mutta laajempaa tunnustusta hän ei elinaikanaan kirjailijana saanut. Käänne tapahtui vuonna 2015, kun Berlinin kertomuksista toimitettiin kokoelma, joka sai nimekseen A Manual for Cleaning Women, joka ilokseni on nyt käännetty myös suomeksi (Aula &Co.).

Berlinin kertomukset ovat röyhkeitä ja etenevät reippaasti umpihankeen. Millään valmiilla kirjallisilla kinttupoluilla ne eivät suostu kulkemaan. Monissa kertomuksissa päähenkilö on kovasti kirjailijan itsensä tyyppinen nainen eli neljän lapsen alkoholiongelmainen yksinhuoltaja. Lisäksi monet muutkin henkilöt ovat läsnä useammassa kertomuksessa, joka luo tähän kokoelmaan episodiromaanin tyyppistä rakennetta.

Lapsuutensa Berlin vietti Yhdysvalloissa, mutta hänen perheensä asui myös Chilessä, jossa Berlin vietti teinivuotensa. Nämä kummatkin ympäristöt tuovat vahvaa lisäliikettä ja paikallisväriä Berlinin tarinoihin.

Berlinin omat kokemukset opettajana ja sairaanhoitajana peilautuvat hänen kertomuksissaan, joissa liikutaan koulujen ja sairaaloiden lisäksi mm. hammaslääkärissä, aborttiklinikalla, katkaisuhoidossa ja sukellusretkillä. Kokoelmasta löytyy myös ehkä kaikkien aikojen tyrmäävin kuvaus siitä, miten massiivista krapulaa poteva nainen raahautuu ostamaan lisää viinaa. Kun olo on parempi, pesukone laitetaan päälle ja lapset lähetetään kouluun. Tämäntapainen kuvio on Berlinin kertomuksille siinä mielessä tyypillinen, että hän ei kaunistele eikä filtteröi mitään. Kertomusten läpi huokuu, että hänelle on samantekevää, mitä ihmiset hänestä mahdollisesti ajattelevat ja pitävätkö he hänen kuvaamiaan tapahtumia todellisuuspohjaisina vai ei, sillä tärkeintä on hyvä tarina ja sen kertominen.

Berlinin kertomukset ovat kuin asuinhuoneisto, jonka epäjärjestys perustuu täydellisen harkitulle järjestykselle. Lukijana olen jatkuvasti valppaana, sillä (kuvaannollisesti ilmaisten) kylpyhuoneesta saattaa milloin tahansa löytyä sänky ja tyynyn alta kananmunia. Berlinin kyky keikauttaa tarinaansa yllättävillä tavoilla on paitsi taitavaa myös äärimmäisen hurmaavaa ja hän tekee sen jotenkin niin helpon tuntuisesti ja varmoin ranneliikkein, että sitä huomaa olevan ihailusta yhtenään ihan moilasena.

Usein Berlinin kertomukset sisältävät myös aineistoa, joka haastaa sovinnaiset moraalikoodit tai on muutoin odottamatonta ja/tai sillä tapaa sopimatonta, että se pakottaa lukijan tarkastelemaan omia ennakkoluulojaan. Iso rooli kokoelman tarinoissa on alkoholilla, jonka suurkuluttajia ovat paitsi monet novelleiden päähenkilöt, myös heidän äitinsä ja isoisänsä. Kun tosiaan vielä juopottelevat äidin sulavat osaksi itse kirjailijaa ovat asian herättämät tuntemukset vielä muutaman piirun hankalampia.

Siivoojan käsikirjan tarinoille vierasta ei ole sekään, että sille mitä tapahtuu ei löydy mitään - ainakaan kovin ilmeistä - selitystä, kuten novellissa Tohtori H.A. Moynihan, jossa luostarikoulusta erotettu tyttö viettää kesäänsä isoisänsä hammasklinikalla ja joutuu avustamaan tätä hampaiden irti kiskomisessa, kun isoisä halua korvata omat hampaansa valmistamillaan täydellisesti hänen omien hampaidensa kaltaisilla tekohampailla. Tekee mieli kysyä kuin kakkiainen: miks vaan hää sillai tekkee?

Berlinin kertomukset ovat kärpäspapereita, joihin mikä tahansa elämän ilmiö tuntuu asettuvan luontevasti. Yhdeksi lempinovellikseni nousi nimiteos Siivoojan käsikirja, joka tulvii niin raikasta, tarkkaa ja useampaan suuntaan luotaavaa huumoria, että tekisi mieli siteerata sitä sieltä sun täältä, mutta puhukoon nämä alla olevat Maggien siivousohjeet puolestaan.

Kun siivoojaa epäillään varastamisesta:

Joku nainen jossain bridgeseurueessa on pannut liikkeelle huhun, että siivoojan rehellisyyden voi testata jättämällä sinne tänne pieniä, sieviä tuhkakuppeja, joissa on kolikoita. Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.

Kun syyllisyyttä poteva "prostestanttinen kristitty" pakenee TV-ohjelman parin siivoojan tehdessä työtään:

Minä napsautan imurin päälle puoleksi tunniksi (lohdullinen ääni) ja käyn pianon alle pitkäkseni, pölyrätti varmuuden vuoksi kädessäni.

Siivoojan käsikirjassa, kuten monessa muussakin Berlinin kertomuksessa, loppuisku on tehokas ja viimeinen lause kääntää novellista muodostuneen käsityksen ympäri suorastaan carvermaisen nerokkaaseen tapaan.

Lucia Berlinin kertomuksissa valot ja varjot vuorottelevat, ja elämän pulssi sykkii vahvana silloinkin kun novellihenkilöt ovat heikossa hapessa. Berlin on terävä, mutta ei ilkeä. Rehellistä räkää on tässä kokoelmassa siinä määrin, että ei tulisi mielenkään pyyhkiä sitä pois nenäliinalla. Lucia Berlin ei kysy lupaa, vaan kaappaa kainaloonsa.



Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017)
292 sivua
Englanninkielinen alkuteos: A Manual for Cleaning Women
Suomentanut: Kristiina Drews (erityispointsit hyvästä suomennoksesta)
Kustantaja: Aula & Co


PS. Uusimmassa Sivumennen-podcastissa on juttua Berlinin kirjasta ja sen aion kuunnella seuraavaksi




Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen (klik) ja peukutan Siivoojan käsikirja -novellin päähenkilöä




perjantai 10. marraskuuta 2017

Litsistä lätinää, nyt F-kirjain pomppii iloisesti



Sanon niin kuin se on ja se on niin, että en ikinä koskaan aiemmin ole ollut yhtä iloinen kauno-Finlandian ehdokaslistasta kuin tänä vuonna. 

Huomaan, että olen täynnä lämpimiä läikkyviä tunteita jokaista ehdokasta kohtaan, vaikka olenkin lukenut niistä vain yhden ja toista hieman puraissut. Tämä on siinäkin mielessä historiallinen tilanne, että ehdokkaiden joukosta ei nouse yhtä suosikkia, vaan toivon menestystä ihan jokaiselle listalle valituista. Vertailun vuoksi sanottakoon, että normitilanne ehdokasjulistuksen jälkeen on se, että olen "ai saakeli, mitä ihmettä, taasko tätä tuttua varman päällä astelua." Tänä vuonna on toisin ja se on hurjan iloinen uutinen Suomen koko kirjallisuudelle. 

Nyt liikahtaa. Nyt pölyrätti huiskaisee. Nyt edetään. Nyt ei tunnu siltä, että ehdokasvalinnalla  pyritään ensi sijaisesti kirjamyynnin kasvattamiseen.

Muutama äärimmäisen subjektiivinen sana ehdokkaista:


Hanna Hauru: Jääkansi

Teos ei ole paksuudella poispilattu. Ihmisellä, jonka mielestä paras kirjan pituus on 200 sivua plus miinus 20 sivua läikähtää rinnassa mukavasti, kun lyhytsivuisemmallakin teoksella on mahdollisuus kohota ehdokkaiden joukkoon.


Juha Hurme: Niemi

En ole lukenut Hurmeelta kuin Hullun. Juha Hurme kuitenkin on toivoni maailmassa, mustien hetkien valaisijani, joten totta kai liputan Niemen puolesta.


Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Ehdokkaista Yli-Juonikkaalla on kunnia olla ollut lukulistallani pisimpään ilman että olisin saanut aikaiseksi lukea häneltä mitään. Onneksi aina on mahdollista tehdä ryhtiliike.


Tommi Liimatta: Autarktis

Myös Liimatta on minulle tuttu pelkästään nimenä. Hänestä minulle tulee mieleen ensimmäiseksi Jeppiksen kansi. Yksi tämän ehdokaslistan mahtavimpia puolia on, että se suorastaan tyrkyttää lukemaan kirjailijoita, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja. 


Miki Liukkonen: O

Olen lukenut O:ta reilut sata sivua ja sen perusteella kaiken uskallukseni keräten tohdin lausua niinkin kyseenalaisen kommentin kuin että: uskon jo tietäväni, mistä tässä romaanissa on kysymys ja sen tähden ei ole välttämätöntä lukea tätä romaania loppuun. Vertailun vuoksi todettakoon, että George Perecin teoksen Elämän käyttöohje kohdalla tulin vastaavaan tulokseen noin sivulla 25. 

Tässä lienen mahdollisesti kenties aikeissa väittää, että aina ei ole pakko lukea kirjaa kokonaan varmistuakseen sen laadusta.


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Ainoa listalle päässyt, jonka olen lukenut. Valaan ehdokaspaikka ilahduttaa hirmu paljon, joskaan en edes unissani olisi uskonut niin tapahtuvan, koska tämän tyyppiset kirjat eivät yleensä listalle päädy. Mutta nyt on onneksi vuosi 2017 ja tämäkin yllätys oli siksi mahdollinen. Valaasta lisää tässä,


Väkisinkin alan miettiä, miten paljon esiraadin mieltymykset vaikuttavat siihen, mitkä kirjat pääsevät ehdokkaiksi. Tässä tarkoitan nimenomaan sitä, missä määrin raati  - teosten muun hyvyyden lisäksi - ottaa huomioon sen tapaisia asioita kuin teoksen kyky uudistaa kieltä ja kirjallisuutta ja viedä sitä kohti uusia suuntia. Viime vuonna hulluna toivoin ihmettä ja Sinikka Vuolan Replikaa listalle. Turhaan toivoin, enkä nyt voi olla ajattelematta, että mitäpä jos se olisi kirjoitettu vuotta myöhemmin.
.
Kaiken kaikkiaan juuri nyt tuntuu siltä, että kävi miten kävi niin kirjallisuus on tänä vuonna jo voittanut. Kiitos esiraati. Kiitos, että uskalsitte.