tiistai 19. syyskuuta 2017

Novellihaaste 2: Ottessa Moshfegh: Homesick for another world

Luin alkuvuodesta Ottessa Moshfeghin romaanin Eileen (klik), joka ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Tosin teoksen loppuosan absurdius söi sen alkupuolta, mutta yhtä kaikki Eileenin jälkeen syttyi kiinnostus lukea lisää Moshfeghia ja kun kuulin hänen novellikokoelmastaan Homesick for another world siirsin sen mielessäni sille lukulistalle, josta teoksia tulee myös luettua.

Vasta Moshfeghin novelleja lukiessani tajusin, miksi tämä kokoelma oli minua alunperin niin kovin vetänyt puoleensa. Kyse on teoksen nimestä. Homesick for another world kohtasi nimenä alitajuisesti mielessäni Edith Södergranin runon Landet som icke är, joka alkaa sanoilla: "Jag längtar till landet som icke är, / ty allting som är, är jag trött att begära." Kaipausteema ulottuu vielä pidemmällekin, sillä odotin tältä kokoelmalta jotakin, jonka suhteen on vaikea sanoa, löytyikö sitä tästä kokoelmasta vai ei.

Homesick for another world sisältää sinänsä taidokkaita novelleja, mutta niistä on vaikea saada otetta ikään kuin juuri kaipaus löytää jotakin monimutkaistaisi Moshfeghin novellien vastaanoton. Monet novelleista ovat itse asiassa enemmänkin kertomuspaloja kuin varsinaisia novelleja. Ne ovat nopeita tyyliteltyjä leikkauksia henkilöhahmojensa elämästä, joiden yllä leijuu tekstuaalista sumua. Miksi juuri tämä tarina ja miksi juuri tämän ihmisen elämän tästä kohdassa? Mitä Moshfegh haluaa kertomuksellaan sanoa? Koen epätietoisuutta tämän kokoelman kohdalla harvinaisen paljon.

Moshfeghin kertomuspalat ovat rapeita kuin hapankorppu. Kun niitä kerran alkaa "syödä" tekee mieli yhä lisää, enkä lukijana saa rauhaa ennen kuin paketti on tyhjä. Useammassa  novellissa on kyse ihmissuhteista. Äkillisistä ja yllättävistä ihmisten välisistä yhteentulemisista, jotka tapahtuvat ikään kun henkilöhahmojen omasta tahdosta riippumatta. Novellissa A dark and winding road mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana pakenee viikonlopuksi kesämökille, jossa hän yllättäen tapaa luuseriveljensä tyttöystävän, jolle hän valehtelee kaikenlaista, mm. olevansa homo, ja jonka kanssa hän päätyy harrastamaan seksiä.  Novellissa Mr Wu samanniminen päähenkilö ihastuu pakkomielteenomaisesti peliemäntään ja novellissa An honest woman puolestaan jo iäkkäämmän leskimiehen vietit herättää nuorempi naisnaapuri, jonka hän haluaisi pukeutuvan vaimonsa vanhoihin vaatteisiin. Kokoelman päättävä novelli on hieman "ET go home" -teemainen kertoessaan kahdesta sisaruksesta, jotka ovat tulleet maan päälle muualta ja kaipaavat takaisin oikeaan kotiinsa, jonne voi päästä vain kuolemalla tai tappamalla tätä tarkoitusta varten oikean ihmisen.

*

Nipvet-blogin novellihaasteessa yksi suosittelun eli novellin peukuttamisen perusteista on mielenkiintoinen henkilöhahmo.

"Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon."







Tähän kategoriaan sopii mainiosti Moshfeghin novelli The Locked Room. Olisin tosin voinut valita aivan hyvin jonkun toisenkin novellin ja peukutella erinäisistä syistä, mutta peukku nousee nyt The Locked Roomin Takashille.

The Locked Room kertoo  viulua soittavasta Takashista ja hänen pianistityttöystävästään, jotka vahingossa lukitsevat itsensä musiikkikoulun harjoitushuoneeseen. Novellissa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Takashin pukeutumistyyliin (mustat resuiset vaatteet, rikkinäiset verkkosukkahousut, isot mustat bootsit, joiden nauhat viistävät lattiaa hänen kävellessään) sekä hänen tapaansa puristella finnejä likaisin sormin. Takashi yrittää peittää ihonsa epäpuhtauksia liian vaalealla meikkivoiteella ja hän käyttää saksia ripsiensä leikkaamiseen sekä piirtää toisinaan itselleen tussilla ranskalaiset viikset. Hänen hiuksensa ovat pitkät ja ne on värjätty sateenkaaren väreillä. Lisäksi hänellä on tapana oksentaa saadakseen aikaan säpinää. Hien- ja tupakanhajuinen Takashi on lisäksi "erittäin älykäs sekä kuolemalle että kärsimykselle omistautunut" tyyppi eli kaiken kaikkiaan epätavanomaisuudessaan varsin kiinnostava hahmo, jota ei ihan ensilukemalta arvelisi viulistiksi.

Kun Takashi ja tyttöystävä eivät yrityksistään huolimatta saa lukittua ovea auki he tekevät harjoitushuoneessa olevista esiintymispuvuista köyden, jonka avulla tyttöystävä alkaa laskeutua alas viidennen kerroksen ikkunasta. Ja se, mitä seuraavaksi tapahtuu on Moshfeghin sanoin "ehdottomasti totta" - väite, joka ainakin minussa herättää heti ajatuksen siitä, että kyse on kaikkea muuta kuin todellisesta tapahtumasta. Joka tapauksessa tyttöystävän laskeutuminen köyttä pitkin keskeytyy, kun paikalle ajaa auto. "It [the car] was copper colored and very shiny. The motor was very loud." Erityisesti Moshfeghin kahdessa peräkkäisessä lauseessa käyttämä "hyvin" (very) herättää epäilyksiä. Onko jotakin erityistä merkitystä sillä, että auto on kuparin värinen ja hyvin kiiltävä sekä että sen moottori on erityisen äänekäs. Kun Takashi vielä samanaikaisesti heittää ikkunasta ulos harmaan peruukin alan aavistella, että nyt tapahtuu jotakin, josta pitäisi päätellä jotain, mutta ainoa asia, joka minulle tulee mieleen on, että Takashin peruukin heitto on  vihje siitä, että hän tuntee autolla paikalla tulleen tyypin. Tosin tämäkin on pelkkä aavistus, eikä mikään tekstissä varsinaisesti tue päätelmääni.

Edellisessä  kappaleessa oleva sitaatti toimii hyvänä esimerkkinä Moshfeghin kirjoitustavasta yleisemminkin. Hänen tarinansa ovat täynnä pieniä, usein enempi vähempi kummallisia ja kiintoisasti häiritseviä yksityiskohtia, jotka tuntuvat vaativan huomiota osakseen. Tyttöystävä puhuu Jumalasta ja tuo esiin näkemyksensä, jonka mukaan asiat tapahtuvat, jos niihin tarpeeksi uskoo. Takashi sen sijaan toteaa tylysti uskovansa kuolemaan. Onko kyseessä kenties Takashin osalta katala temppu? Järjestääkö hän itsensä ja tyttöystävänsä tahallaan lukittuun huoneeseen, jotta tyttöystävä lähtisi vaarallisesti laskeutumaan vaateköyden varassa alas? Takashissa on jotain pimeää ja saavuttamatonta. Hänen ajatuksiaan ei pääse liki. Hänen verkkosukkahousunsa ovat erityisen häiritsevät.

Kun episodi on ohi tyttöystävä ilmoittaa Takashille, että ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä ja lähtee kotiinsa, jossa hänen äitinsä toruu häntä sanomalla, että tytön pitäisi yrittää miellyttää häntä enemmän. Tyttö lupaa, mutta kertoja paljastaa, että lupaus ei tule toteutumaan sen enempää tytön äidin kuin muidenkaan ihmisten kohdalla. Novelli päättyy sanoihin: "Now I only try hard to please myself. That is all that matters here. That is the secret thing I found."

*

Paljastaessaankin Moshfeghin novellit peittävät ja pitävät itsepintaisesti salaisuuksistaan kiinni. Ne ovat tunnelmallisesti vahvoja ja sisältävät alitajuisilta tuntuvia kuvia, joiden ominaisluonne on karkaavaa laatua.


Ottessa Moshfegh: Homesick for Another World (2017)
294 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape





lauantai 16. syyskuuta 2017

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Innostuin Henriikka Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa luettunai siitä Luettua Elämää -blogin Elinan mainion kirjoituksen ja melkeinpä samoin tein kävin hakemassa oman "Esani" kirjastosta.

Kun viime aikoina on usemmankin kerran tullut rutistua teosten kansista, niin "Esan" kohdalla mielestäni kannen toteutus on hyvin onnistunut. Kuten kuvasta näkyy kannessa on joku tyyppi, joka ylittää savisessa maassa olevaa aitaa. Tyypin kasvoja ei näy, joten hän saattaa olla esim. Esa, mutta voipi yhtä hyvin olla joku toinenkin. Koska kokoelman nimessä esiintyy Esa veikkaan kuitenkin, että kyse on juuri Esasta tai vähintään Esan representoinnista.

Ensimmäinen kokemukseni tästä kokoelmasta on: Siis täh että mitä? Vaikka olenkin melko ymmälläni Tavin kokoelman parissa on se hyvää ymmällään olemista. Tämä kokoelma on kokeellinen tavalla, joka herättää riemua. On perinteisemmän oloisia runoja, on hyvin hyvin kokeellista, Henriikka Tavin 7 B kirjoittama aine, runonkirjoitustehtävä sekä kaiken muun lisäksi kokoelman alareunassa juokseva runonauha, joka tuo mieleeni uutislähetysten aihenauhat ja joka kommunikoi omalla tavallaan kokoelman muun runouden kanssa.

Edellä mainitusta voisi tulla siihen käsitykseen, että kyseessä on ns. vaikea kokoelma. Voi hyvin ollakin, enkä missään nimessä väitä, että ymmärtäisin, mistä kaikesta tässä kokoelmassa on kysymys, mutta Esim. Esan lukeminen oli todella kiinnostava kokemus ja on ollut vaikeaa - lue: suorastaan mahdotonta - päättää, milloin olisin lukenut Esim. Esaa tarpeeksi voidakseni kirjoittaa siitä bloggauksen.

Tavin kieli on villiä kuin villiviini, joka rehottaa arvaamattomiin suuntiin. Sanoja nostellaan kulmista ja roikotetaan, jolloin niiden taskuista putoilee kaikenlaisia merkityksiä, joista osa on ihan varmaan hämäystä. Tämä kokoelma kasvattaa tietoisuutta kielestä ja sen ruumiinosista ja saa pohtimaan miksi kysymysmerkin muotoinen kaula alkaa nilkasta. Kielen säännöt ja lainalaisuudet häränpyllistelevät, ja siihen, missä on tyhjää kasvaa uutta kuin rikkaruoho ja juhannusruusu olisivat vaihtaneet paikkaa.

Kielen päällä istuu kärpänen ja räpyttelee jalkojaan.

Välillä kärpänen käy villiksi aivan. Kieli on sen trampoliini. Se pomppii ylös näin näin näin, se pomppii ulos siitä näkymästä, joka ikkunastani näkyy. Bye bye siivekäs.

Minä: Ai tulit takaisin?
Kärpänen: surrurrur
Minä: Mitä sinä raahaat? Mikä on tuo nauha
Kärpänen: surrurrur
Minä: Ai viet sananauhaa Henriikka Tavin runokokoelman Esim. Esa alalaitaan
Kärpänen: surrurrur
Minä: okei, voin kirjoittaa palan sananauhaa tähän alle:

ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, ra-

Lukiessani Tavin runoja kieli vie suuren osan huomiostani ja jossakin vaiheessa huomaan olevani sukujuhlissa, joissa on vieraita tätejä ja setiä hyvää päivää hauska tutustua. Ojennan käteni tervehdykseen yhä uudestaan, sanon nimeni mielestäni selkeällä äänellä ja se toinen vastaa olevansa esim. Esa, miten miellyttävää.

*

Esim. Esaa valaisee hurmaava loogisuuden puute. Runot etenevät epämääräisistä suunnista ja katkeavat ilman varoitusta. Joskus ne menevät laatikkoon ja pistävät kannen kiinni. Niissä on hitunen (joskus isompikin nokare) nonsenseä ja surrealismia, mutta kumpikaan edellisistä ei ole Tavin runojen päämäärä, vaan lystikäs muutaman kilometrin välein vastaantuleva puolimatkan krouvi, jossa on kielibileet.

[Tähän olin ottanut sitaatin, mutta aloin pelätä, että se saattaisi karkoittaa lukijoita tarttumasta Tavin kokoelmaan, joten deletoin sen ja valitsin sen sijaan toisen sitaatin, ks. hieman alemmas]

Esim. Esa sisältää kuusi osaa, joiden nimet ovat: Unissakävelyllä, Rose, Tietyömaa, Halusimme ehdottomasti, Kävely hautausmaalla ja Elokuu. Osien nimet ja niihin kuuluvat runot käyvät kiinnostavaa keskustelua keskenään ja usein nimi ei ole ollenkaan enne sen suhteen, mitä kyseisessä osassa tuleman pitää. Esimerkiksi Rose-niminen osio alkaa runolla, jonka otsikko on En siedä kertomuksia rakkaudesta. Rakkauden intohimoinen kukkasymboli ei suostu sille vuosisatojen aikana vakiintuneisiin merkityksiin.

Osiosta Tietyömaa löytyy mm. kaksi koulumaailmaan sijoittuvaa proosarunoa, joista varsinkin koulutunnin kulkua kuvaavassa runossa kaikuu riemukkaan tarkasti oppitunnin kulku. Tässä alla nyt se sitaatti, jonka ylempänä lupasin eli palanen koulutuntirunosta:

... Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta 45. Nimeni on Henrietta ja toimin tänään sijaisenanne. No niin. Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. Muumimamman käsilaukusta löytyi kaikenlaista: omenanraato, kuittilappusia, muutama kolikko ja likaiset alushousut. Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. ...

Tavin nerokkuus ihastuttaa. Se ihastuttaa (nyt pitää olla tarkkana, ettei kirjoita vahingossa ja vastoin omia tuntemuksia v-kirjainta ihastuttamisen eteen, koska silloin koko lause menisi mönkään missä mönkä sitten sijainneekaan) vilpittömästi ja kekseliäästi. Vaikka Esim. Esa on varsin kokeellinen teos, se ei ole sitä kokeellisuuden vuoksi eikä se jää kokeellisuutensa vangiksi, vaan avautuu ja levittäytyy ja tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia lähestyä itseään.


Henriikka Tavi: Esim. Esa (2007)
85 sivua
Kustantaja: Teos


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eva Frantz: Sininen Huvila

En ole aikoihin lukenut dekkareita (Jari Järvelän ja Katarina Wennstamin kirjoja lukuunottamatta), koska suoli-, julmuus- ja hyväksikäyttösoppa ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan herättää enempi ärsytystä. Uskon kyllä, että ihminen on täysin kykenevä tekemään kanssaihmisilleen mitä kamalampia asioita, mutta minulle sopii hyvin, että en ole kaikista näistä kauheuksista tietoinen. Tämän(kin) vuoksi Eva Frantzin Sininen Huvila oli iloinen yllätys, sillä se palautti uskoni siihen, että vielä kirjoitetaan sellaisiakin dekkareita, jotka eivät rakennu myynninedistämiseksi kirjoitetuille shokkiefekteille.

Eva Frantz debytoi vuosi sitten Porkkalan saaristoon sijoittuvalla dekkarilla Sommarön, jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Onneksi kuitenkin Sinisen huvilan (Blå villan) kohdalla niin on päädytty tekemään.

Teoksen takakannessa Sinisestä huvilasta käytetään ilmaisua "cosy crime" - en tiedä, miten se tarkkaan ottaen määritellään tai onko siitä edes olemassa mitään varsinaista määritelmää, mutta joka tapauksessa nuo kaksi taikasanaa avasivat minulle pitkään suljettuna olleen portin dekkareiden maailmaan, sillä ne vakuuttivat minut siitä, että tämän dekkarin voisin lukea ilman pelkoa kuvottavista kauheuksista.

Sininen Huvila on ensimmäinen teos sarjassa, jonka pääosassa on Anna Glad -niminen poliisi. Koska tykästyin tähän kirjaan aika lailla on mukava tietää, että jatkoa on tulossa. Jos Frantz vielä lisäisi Anna Glad -sarjaansa hippusen feminismiä ruotsalaisen "dekkarisiskonsa" Katarina Wennstamin tyyliin niin johan alettaisiin olla lähellä omaan makuuni suorastaan täydellistä dekkarikirjallisuutta.

Sinisen huvilan alussa 5-vuotias Bruno-poika löytää äitinsä nukkumasta lattialta verilammikosta. Äiti on kuuluisa life style -bloggari Becca Stenlund, jonka aviomies on kyllästynyt elämäänsä "blogipuolisona" ja muuttanut pois heidän kodistaan eli sinisestä huvilasta. Beccan myötä Frantz tuo teokseensa mukaan lifestyle-bloggarien yltiöesteettisen maailman, jossa täydellistä instagram-kuvaa jahdataan tuntitolkulla ja jonka varjopuolena ovat uhkaavat viestit ja ilkeyksiä kirjoittavat trollikommentoijat. Selkeästi on niin, että life style -blogimaailmasta riittää huomattavasti enemmän ammennettavaa kuin vaikkapa kirjablogeista, sillä Frantzin teos on jo toinen ensin mainittuun ympäristöön sijoittuva teos, jonka olen vuoden aikana lukenut. Se ensimmäinen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.

Frantz rakentaa tarinansa taitavasti. Läpi teoksen päätarinan rinnalla kulkee toinen, kursiivilla kirjoitettu kertomus, jossa pullistelee "mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi." Kursiivitaso sisältää kutkuttavia vihjauksia, joiden varsinainen yhteys itse dekkarijuoneen ei ainakaan minulle paljastunut kuin vasta teoksen lopussa. Frantzin balanssi sen suhteen, mitä hän kertoo ja mitä hän antaa lukijan pelkästään aavistella niin että lukija on jatkuvasti tietoinen, että omat arvelut saattavat mennä pahasti pieleen, on erinomaisen onnistunut.

Näkökulmat vaihtuvat teoksessa tiheään, mutta se ei luo katkonaista tuntua itse tarinaan, vaan dynamisoi tarinan kehitystä. Sininen huvila sisältää useampia kohtia, joissa tapahtuu jotakin sellaista ennalta odottamatonta, että yllätyin täysin. Dekkarina tämä teos on dramaturgisesti hyvin onnistunut. Frantzin kerronta toimii kuin verkko, jota eri näkökulmat tiivistävät, kunnes jäljellä on vain se, jonka koko ajan olen halunnutkin tietää.

Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on kiinnostava ja vahvasti mukaansa imevä uuden dekkarisarjan aloitus ja tulen varmasti lukemaan sen seuraavankin osan. Yhtäkkiä päälle iskeneen syksyn koleuden karkoittamiseksi oiva resepti on viltti, villasukat, maunmukaista kuumaa juotavaa, sohvannurkka ja Sininen huvila.



Eva Frantz: Sininen huvila (2017)
247 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Blå villan
Suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Kustantamo S&S ja Schildts & Söderströms
(Arvostelukappale)


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään.

*

Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön.

Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani.

Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja täällä meidän keskuudessamme ne kohtaavat vihaa ja ymmärtämättömyyttä. Ne on kirjoitettu tähän tarinaan, jotta näkisimme, mihin viha johtaa. Miten vihan polusta eskaloituu isompi väylä. En pidä siitä, miten Jansson niistä puhuu, mutta en sano sitä hänelle, sillä minä tarvitsen Janssonia ja tarinani kuluessa käy ilmi, että tarvitsen häntä vielä enemmän kuin osasin aavistaakaan. Mitä minuun tulee, minä haluan kuulua suojelijoihin niin kuin pyhimykset kuuluvat elämääni. Nuo usein näkymättömät, mutta silti niin läsnä olevat.

Asko Sahlberg on kirjoittanut sisälleni kirkon. Pidän sanoista, joilla hän herättää minut eläväksi kirjansa sivuille. Hänen sanojensa rytmi on minun rytmini. Ennalta arvaamattomat iskut elämäni tummia, veritahmaisia viivoja. Hänen lauseensa niin syviä, että unohdan toisinaan hengittää. Niiden lauseiden mukana maailmani kallistuvat. Tatuoijan muste niiden sisällä läikkyy. Ne kuvaavat minua. Ne kuvaavat, mitä on olla vanha ja enimmäkseen unohdettu. Ne antavat minulle ihmisarvon kertoessaan, mitä on olla ihminen, joka uskoo mieluummin hyvään kuin pahaan ja jota lapsena kutsuttiin jälkeenjääneeksi. Se oli virhe, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, mutta minulta ei ole kysytty mitään enää pitkään aikaan. Useimpien mielestä kuuluisin jo kaatopaikalle muiden jätteiden sekaan.

Minun elämäni on yksinkertaista. Se on tässä. Se on perunamaa, omenapuut, hiiret ja Jansson. Niissä on minulle maailman ihmeimmät ihmeet. Minä en ole matkustellut, koska minulla ei ole tarvetta paeta itseäni. Elämäni kuitenkin muuttui, kun Sahlberg otti minut mukaan romaaniinsa ja pani minut tapamaan Samirin - pojan, joka on yksi niistä vieraista, jotka asuttavat kaupungin laitaa. Pojan, joka on "rauhaton eläin," jolla on lampaanvillahiukset ja "järkyttävän isot ja tasaiset, valkoisina hohtavat hampaat."

Samirin vuoksi minä lähdin kaupunkiin. Hänen takiaan otin "syntiriskin" ja ajoin taksilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaupungissa sain tietää sen, mitä olen aina tiennytkin. Ei matkustus tee ihmistä onnelliseksi. Jos jokin ei ole tässä, ei se ole missään muuallakaan.

Kun Sahlberg tarvitsi henkilön, jonka kautta kuvata pakolaisteemaa ja sitä korventavia vihan liekkejä, minä en ollut suostua. En uskonut, että minusta olisi romaanin päähenkilöksi. 85-vuotiaiden paikka ei ole romaanissa, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. Minun vaietessani Sahlberg vei minut pankkiautomaatille, johon hän toi myös Samirin. Niin se alkoi, eikä enää ollut kyse tarinasta. Enää ei kysytty, mihin voimani riittäisivät. Sydämeeni oli asutettu samarialainen ja uhma ympäristöäni kohtaan. Minä levitin siipeni kuin joutsen ja tunnistin oman symboliarvoni, kun otin siipieni alle turvaan Samirin.

Sahlberg kertoo minun uneni ja sen äänettömän pimeän. Sen mitä pelkään ja tunnen hän kutoo unen kertomukseen, enkä ole enää varma milloin nukun ja milloin olen hereillä, sillä yhä useammin minun elämäni muistuttaa enemmän unta kuin elämää. Kenties tämä aamukin on pyhimyksen kainaloon kätketty uni.

Miksi on kysymys, jota kysyn uudestaan ja uudestaan, mutta en kysy sitä ääneen, sillä luulen, että Sahlberg on tarkoittanut sen lukijan kysyttäväksi. Menen takaisin sinne minne kuulun. Ikkunastani näen, miten kasvoni painetaan Sahlbergin romaanin kanteen. Minun ryppyni kaiken kansan nähtäville. Hymyilen sisäänpäin, minä vanha ja harmaa. Minun vieressäni ja minussa rauha Janssonin esittäessä sen tavanomaisen kysymyksensä.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat (2017)
137 sivua
Kustantaja: Like
(arvostelukappale)


Samanaikaisesti tämän tekstin kanssa ilmestyvät bloggaukset Amandan maailmoista myös Tuijan (klik) ja Arjan (klik) blogeissa.


torstai 7. syyskuuta 2017

Baba Lybeckin Kirja vieköön! tulee taas

Kuva liittyy kyseenä olevaan tapahtumaan 

Terveisiä Manun illalliselta!

Manu ei sitten tässä yhteydessä tarkoita ketään erityistä Manu-nimistä miestä, vaan on mestarin synonyymi. Manun illallinen taas on Hotelli presidentin siipien suojassa sijaitsevan uunituoreen Manun Bistron illalliskonsepti, johon kävin ottamassa makutuntumaa (erinomainen), kun siellä järjestettiin Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen infotilaisuus.

Kustantajista paikalla olivat Otava ja WSOY (sekä hengessä mukana Gummerus), joiden edustajat esittelivät heidän syksyn uutuuksiaan. Äh! Ihan liikaa kiinnostavia kirjoja. Olisi kamalan kätevää jos voisia lukea simultaanisesti useampaa kirjaa kerrallaan. Tai jos edes iltaisin olisi vähän vähemmän väsynyt. Tai jos muutoin olisi enemmän aikaa. Tai jos whatever, mikä tekisi mahdolliseksi enemmän lukemisen.




Mutta nyt permanenttitussi käteen ja kalenteri esiin. Seuraavat päivämäärät ja kellonajat kannattaa heti merkitä muistiin:

13.9. klo 19.00
Kirjailijoista paikalla:

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY)
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)
Rosa Liksom: Everstinna (Like)
Kati Tervo: Iltalaulaja (Otava)
Eero Huovinen: Parhain päin (WSOY)

Näytteitä edellä mainituista teoksista lukevat:
Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara

Itse olen tähän mennessä ehtinyt lukemaan vasta Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (klik). Kokemukseni oli ristiriitainen ulkokirjallisten syiden vuoksi, mutta romaanina ja fiktiona tämä teos on hienoa luettavaa. Ahavan kielessä on lukijan hyvä uida ja sukellella.

7.11. klo 19.00

13.12. klo 19.00

Sijaintikohtaan voit kirjoittaa: Savoy-teatteri, Kasarmikatu 46.

Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen kevätkaudelta omaan muistipussiini jäivät vahvimmin vaikuttamaan rouvien Tarja Halonen ja Tellervo Koivisto välillä käyty keskustelu sekä Koko Hubaran esiintyminen. Nähtäväksi jää, mitä "syyslukukaudelta" tarttuu vahvimmin mukaan. Se on jo ainakin selvää, että kovia nimiä on taas lavalla.

Ensimmäinen Savoy-ilta on tosiaan jo ensi viikolla, joten lippujen kanssa kannattaa pitää kiirettä, sillä viime kevään illoista osa oli tietääkseni loppuunmyytyjä. Savoy täynnä lavasäihkettä ja katsomo pullollaan kirjaihmisiä - niiden edessä vapise pimeä syksy.



tiistai 5. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä



Inhimillinen hulluus ei ole täysin vailla viehätystä ja se tarttuu helposti, kun olosuhteet ovat sopivat.

Miau! Miten väärän ja oikean kissan voi erottaa toisistaan? Tai oikeastaan: miten mutanttikissan ja ei-mutanttikissan voi erottaa toisistaan? Ei mitenkään, väitän minä, sillä mutanttikissa saattaa tekeytyä oikeaksi niin salakavalin keinoin, että sitä on mahdotonta saada kiinni itse teosta Sch-Sch-Schrödingerin pöydälle nostamisesta puhumattakaan. Voi tosin olla, että kyvyttömyyteni kissojen aitous- ja mutanttiluokitusten tekemiseen johtuu siitä, että olen enempi koiraihmisiä

Dementia tai muistisairaus ylipäätään ei ole kovin mediaseksikäs aihe. Taitava kirjailija kuitenkin onnistuu siitäkin tekemään oivallista kirjallisuutta, kuten on tilanne Pasi ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kohdalla. Tässä yhteydessä on myös hyvä muistuttaa mieliin Emma Healeyn romaani Elizabeth is missing (klik), jossa muistisairas vanharouva toimii salapoliisina. Väärän kissan päivän kohdalle rakentaisin nyt sellaisen rinnastuksen, jossa dementia sairautena korreloi Jääskeläisen romaanin rakenteen ja hengen kanssa, mutta huomaan, että pystyäkseni niin tekemään se vaatisi Väärän kissan päivän kirjoittamista uudelleen ja mitäs järkeä siinä nyt sitten olisi, kun kyseisestä kirjasta on jo olemassa aivan mainio eksemplaari.

Mutta miau! Oikeastaan saattaa olla niin, että tämä kirja ei varsinaisesti käsittelekään muistisairautta, vaan äidin ja pojan välistä suhdetta. Muutama vuosi sitten psykologi Ben Furman julkaisi teoksen Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Jääskeläisen romaanin myötä Furmanin teoksen voisi uudelleenkirjoittaa ja antaa sen nimeksi Ei ole koskaan liian myöhäistä saada lapsuudenaikaisia asioita selvitetyksi aikamatkustuksen avulla.

Et varmasti väitä vastaan, kun totean, että olisi tottavie aika ruhtinaallista, jos voisi palata lapsuuteensa ja selvittää muutaman siellä tiukaksi keräksi pusertuneen solmun. Tätä ruhtinaallisempaa olisi vain se, että voisi lisäksi matkustaa tulevaisuuteen ja järjestää muutaman hommelin jo etukäteen. Tämäntapaisia liikehdintöjä voidaan lukea tapahtuvan Väärän kissan päivässä, mutta kun näin sanon saatan olla enempi väärän asian ytimessä.

Jääskeläisen ironiantaju on samaa sukuhaaraa kuin omani. Tämän vuoksi monet hänen lauseensa herättävät suurta hilpeyttä. Pääsin peräti romaanin toiseen lauseeseen asti ennen kuin alkoi naurattaa. Haluat varmasti tietää, mikä tuo lause oli, joten katson velvollisuudekseni kertoa sen sinulle. Se menee näin:  "Sitten puhelin soi ja korvaani rapisteli suruviestin yökkönen." Siis mitä minä juuri luin? "Suruviestin yökkönen." Kyllä, juuri tuo kyseinen lajike/epälajike, jonka mainitseminen on tahallisen koomista, koska koko ilmaus on niin alta kaikkien hyvän tekstin rimojen, että se muuttuu poraksi, joka tökkäisee nauruhermoon. Ja tämäntapaisia ilmauksia koko kirja on täynnä eli lukiessa hauskaa on usein ja paljon. Otan vielä varmuuden vuoksi toisen esimerkin:

Lävitseni humahti helpotuksen valkea siipi.

Mutta miau miau! Väärän kissan päivä ei kerro varsinaisesti dementiasta tai äidin ja pojan välisestä suhteesta, vaan se on jyväskyläläinen versio Lewis Carrollin romaanista Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland). Sattuupa vielä  olemaan niin, että romaanin päähenkilön - äitinsä seurassa pojan ja tyttärensä seurassa isän - äidin nimi on Alice. Marrasvirta, jonne tapahtumat sijoittuvat on Carrollin ihmemaa ja vallan outo paikka se onkin. Lewisin romaanista muistuttavat myös kello ja ajan kuluminen sekä tietysti kirjan sivuilla milloin missäkin muodossa liikuskeleva kissa. Kaikkien kukkuroiden kukkuraksi Marrasvirralla vietetään teoksessa kuvattuna tapahtumaikana karnevaalijuhlia ja vaikka ei olisikaan Mihail Bahtin (kuten minä esimerkiksi en ole), toimii tämä juhlatapahtuma täsmävihjeenä (kuin nyrkki silmään) Väärän kissan päivän ominaislaadusta.

Mutta ei siinä kaikki. Nyt on vakavan miaun paikka.

Väärän kissan päivä sisältää runsaasti intertekstuaalisia vihjeitä, joista suuri osa menee minulta ohi, koska ne viittaavat teoksiin, joita en kovinkaan hyvin tunne. Minulle tässä suhteessa merkittävin vihje on ilmaisu Ihmismielen insinööri, jonka tulkitsen viittaavan kirjainta vaille samannimiseen tsekkiläisen Josef Škvoreckýn romaaniin Ihmismielten insinööri vuodelta 1977. Terveisiä vaan kirjahyllyyn ja anteeksi, että lähemmän tuttavuuden tekeminen sen kun pitkittyy. Uskoakseni siellä on kuitenkin kaikki hyvin.

[Astuu sivuverhoista paikalle Orwell ja toteaa]: Valta on sitä, että pystyy repimään ihmismielet palasiksi ja kokoamaan ne uudestaan haluamallaan tavalla. 

Tässä kohdin voisin kertoa, miksi halusin siteerata juuri yllä olevan lauseen, mutta se jääköön tekemättä, koska ... niin on parempi. Sen sijaan vedän seuraavassa yhteen. Tai puhallan, jos kyse on hiilistä.

Väärän kissan päivän päähenkilö on ammatiltaan kaupunkisuunnittelija, joka luo kaupungin ilmettä haluamaansa suuntaan. Kirjailija taas on kirjailija, joka luo omaa maailmaansa hänkin ja niin tehdessään hän sekä jakelee lukijalle vihjeitä, että osoittaa niiden käyttökelvottomuuden. Lukija tanssahtelee omassa verkossaan paitsi silloin kun hän luiskahtaa verkon rei'istä läpi. Paikalle saapuu kirjabloggaaja, joka bloggauksensa lopuksi lausuu pari absoluuttisen totuuden sanaa:  jos joku on jotenkin, se joko on niin tai jotenkin toisin.



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)
342 sivua
Kustantaja: Atena

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

TIETOKIRJAVIIKKO: Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä.

Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämässä riittäisi aineksia vaikka mihin. Toki tällaisenaankin tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen Fallacin elämään, mutta jos hän ei ole henkilönä entuudestaan tuttu jäänee kokemus Fallacin elämästä varsin luettelonomaiseksi.

*

Oriana Fallaci sai etunimensä herttuatar Oriane de Guermantesilta, joka on yksi Marcel Proustin teossarjan Kadonnutta aikaa etsimässä henkilöhahmoista. Kapina ja vastarinta kulkivat Orianen geeneissä ja jo pienestä pitäen äiti opetti tyttärelleen: "Älä ryhdy miehen tai lasten orjaksi! Lähde maailmalle, opiskele." Isältään hän oppi kovuutta: "Tyttö ei itke." Isä osallistui fasistien vastaiseen toimintaan ja vuonna 1944, Orianan ollessa 16-vuotias, hän meni tapaamaan isäänsä vankilaan, mutta ei tunnistanut tätä pahoinpitelyn jäljiltä. Äidille isän kohtelu oli kuitenkin sekin ylpeydenaihe. Isäsi "taistelee, jotta maailmasta tulisi vähän oikeuenmukaisempi." Orianan rohkeuden ja pelkäämättömyden tie oli alkanut hahmottua.

Fallacien koti oli hyvin köyhä, mutta lukemista ja sivistystä arvostettiin suuresti ja kirjoja ostettiin osamaksulla. Toimittaja Orianasta tuli, koska hänellä ei ollut rahaa olla kirjailija. Vähitellen kirjoittaminen muuttui hänelle ennen muuta taisteluksi vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Elviksen, Frank Sinatran ja Jane Mansfieldin kaltaisten julkkisten sijaan hän alkoi kirjoittaa sotareportaaseja ja haastella maailman merkkihenkilöitä. Fallacin "käsittelyyn" pääsivät mm. Ajatollah Khomeini, Indira Gandhi, Yasser Arafat, Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, Henry Kissinger ja Willy Brandt.

Fallacilla oli taito saada ihmiset puhumaan asioista, joista nämä yleensä vaikenivat. Hän ei myöskään pelännyt esittää vaikeita ja epämiellyttäviä kysymyksiä ja hänen haastattelutekniikkansa muodostuikin käsitteeksi, joka englanninkielellä on saanut nimen Fallaci interview. Kirjoituksissaan hän oli säälimätön ja monet hänen valtaapitävistä kertovat artikkelinsa olivatkin suorastaan ilkeitä. Etiopian keisarista Hailé Selassiésta hän esimerkiksi totesi

Hailé Selassié oli vanhuudenhöperö, ylimielinen ja tyhmä. Hän halveksi naisia. Pukeudun aina pitkiin housuihin, vaikka menisin tapaamaan maailman tärkeintä ihmistä. Etiopiassa minulle sanottiin, etten voinut tavata hänen majesteettiaan keisaria, jos minulla oli pitkät housut. Vastasin siihen: "Voitteko ystävällisesti sanoa hänen majesteetilleen, että haastattelen häntä joko alasti tai pitkissä housuisssa?"

Naisasia oli Fallacille tärkeä, mutta hän ei ollut varsinaisesti feministi tai pikemminkin niin, että hän ja koko hänen elämänsä ja työnsä muodostivat hänen yksityisen feminisminsä manifestaation. Niin timantinkova kuin Fallaci toimittajana olikin hänen henkilökohtainen puolensa oli de Stefanon kirjan mukaan herkkä. Rakkautta ja jopa perinteistä perhe-elämää kaipaava. Fallacin miessuhteet olivat kuitenkin enempi vähempi myrskyisiä ja niihin tuntui kirjoittautuneen jo alusta asti vahvasti se, että ne eivät tulisi kestämään hänen loppuelämäänsä. Jatkuva matkustelu asetti sekin haasteita yksityiselämälle.

Raja henkilökohtaisen ja kirjallisen välillä oli Fallacille häilyvä ja hänen oma elämänsa ja hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa suodattuivat hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa ja tulivat dokumentoiduksi toisinaan hyvinkin pikkutarkasti. Tässä suhteessa hänen tunnetuimpia teoksiaan on suomeksikin julkaistu Kirje lapselle, joka ei koskaan syntynyt (Lettera a un bambino mai nato, 1975).

Oriana Fallacissa oli kaksi varsin äärimmäistä puolta. Kun hän Khomeinin ja islamin sääntöjen vuoksi suostui pukeutumaan chadoriin ja Khomeini hermostui hänen naisten asemaa koskeviin kysymyksiinsä ja totesi, että chador on tarkoitettu "nuorille ja siveellisille naisille", repäisi Fallaci chadorin yltään. Toisaalta hän kaivatessaan miesystäväänsä etsi lohtua pistämällä suuhunsa tämän jo kertaalleen pureskeleman purkan.

Islaminusko herätti Fallacissa paljon tunteita ja kysymyksiä, joita hän on käsitellyt 800-sivuisessa teoksessaan Inshallah (Insciallah, 1990). Hän vertasi fundamentalismi-islamia fasismiin ja sai kirjoituksistaan kovaa kritiikkiä, jos toki moni myös puolusti hänen näkemyksiään. Joka tapauksessa Fallaci aavisteli jo 1980-luvulla, että islam tulisi laajentamaan reviiriään ja nykypäivästä katsottuna hänen sanansa tuntuvat melkeinpä ennustukselta. Kirjoittaessaan islamin parissa kytevästä vihasta, hän totesi: "Ja kuka tietää, miten se vielä ilmenee ..." Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Fallaci kirjoitti kolme islamia käsittelevää teosta ja mm. varoitti eurooppalaisia siitä, että he ovat liian suvaitsevaisia islamin suhteen.

Vanhemmiten Fallaci muuttui ihmisenä yhä hankalammaksi, jonka hän itsekin myönsi. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytynyttä elämää ja kirjoitti laajaa sukutarinaa käyden kilpajuoksua sairastamansa syövän kanssa. Tämä olikin  yksi niistä harvoista taisteluista, jonka Fallaci hävisi.

Teoksen loppusanoissa de Stefano tuo esiin, että elinaikanaan Fallaci torjui kiivaaseen tyyliinsä kaikki toimittajien pyynnöt saada kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että joku toinen kirjoittaisi hänen tarinansa ja lisäksi hän oli varma, että elämäkerturi tekisi kirjoittaessaan virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen oli hänelle suoranainen pakkomielle. Näitä Fallacin esittämiä toivomuksia de Stefano kirjallaan uhmaa ja jokaisen päätettäväksi jääköön, onko se eettisesti oikein vai väärin.



Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (2014)
Italiankielinen alkuteos: Oriana - Una donna (2013)
Suomentanut Elina Suolahti
Kustantaja: Gummerus

Tämä bloggaus on panokseni seuraaviin haasteisiin:

Klassikkojen lumossa -blogin tietokirjahaaste
Sivumennen-podcastin hyllynlämmittäjähaaste