Siirry pääsisältöön

Musta tuntuu - Helena Sinervo: Merveli

Eräässä Helena Sinervon runokokoelmassa on rivit: "tämä on minun tämäni, ottakaa ja tämätkää." Luin ne vuosia sitten, mutta ne kulkevat jatkuvasti matkassani. Noista muutamasta sanasta nousee niin paljon ja niin moneen suuntaan, että sen vuoksi odotin Merveliltä vastaavantyyppisen tunnereaktion muodostumista.

Niin ei käynyt.
Kävi toisin.
Ja sen jälkeen taas toisin.
Ja lopulta niin, että musta tuntuu.

Ensin kirjoitin Mervelistä  suht kriittisen tekstin. Väitin esimerkiksi, että Mervelin metaforat eivät hengitä. Kaikenlaista sitä tulee väittäneeksi ja joskus on niin onnekas, että huomaa asian ennen kuin on liian myöhäistä. Silloin voi jumittaa sormen deletelle ja iloita siitä, että ei tiedä ja nauttia omista musta tuntuu - fiiliksistä.

Musta tuntuu on ihana ilmaisu, sillä se vapauttaa minut kaikesta.Se saa nyt kuitenkin hetkeksi väistyä syrjään, sillä nyt on pinkin vuoro. Miltä pinkki tuntuu?

*

Koska ensimmäinen Mervelistä kirjoittamani teksti tuntui tekevän tälle kokoelmalle vääryyttä kirjoitin toisen tekstin, jossa sanoin mm.:

Äiti hei, kato se on Merveli, sanoo Santeri, joka ei vielä ole koulussa
Äiti hymyilee Santerille
Santerin toinen äiti halkaisee granaattiomenan
Santeri laittaa Mervelin nukkumaan Muumimamman viereen. 

Ei tuntunut oikealta edellinenkään, joten päätin kokeilla vielä kolmannen toden sanovan kerran. Laita totuuden ympärille pinkit lainausmerkit. Huom! pinkit.

*

Kirjoiteltuani nyt vuoden verran runoista huomaan, että alan liukua yhä pidemmälle kirjoitustapaan, jossa lukemani runokokoelma on pohjateksti/innostaja/keskustelukumppani/rakastaja/ja jotain sellaista, mutta ei missään nimessä arvio.

Tämäkin kirjoitus on impressio, eräänlainen tekstuaalinen auringonnousu ja Claude Monet'n varjo.

*

Merveli esittelee minulle T.S Eliotin, Mirkka Rekolan ja Wislawa Szymborskan. He kantavat mukanaan kuvastoa ja sanovat Helena Sinervolle: ota, käytä, muunna ja niin runoilija tekee.

Autio maa
Taivas päivystää
Ihmisiä sillalla


Autio maa muistuttaa, että inhokkikuukauteni huhtikuu tekee hidasta tuloaan.
Taivaan päivystysvuoro on päättynyt ja se nukkuu virkatun peiton alla. Yöllä peiton rei'istä näkyy Mervelin silmät.
Ihmiset hyppäävät sillalta jokeen ja heidät pelastavat ne, jotka eivät heitä tunne.
Sitäkin kutsutaan rakkaudeksi.

T.S:llä, Mirkalla, Wislawalla ja Helena Sinervolla on Snäpissä liekit.


Yksi ongelmistani tämän kokoelman suhteen on, että Mervelin runot valuvat kuin sade vasten kasvojani. Kun pisarat ovat kuivuneet, ei sadetta enää ajatuksissani ole. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sade olisi (elin)tärkeää. Se ei myöskään tarkoita, että minä en enää muistaisi sadetta tai toivoisi, että jonain päivänä sataisi lisää. Se ehkä tarkoittaa sitä, että sateenvarjoni on väärän värinen tai kummallista mallia ja että minun olisi parempi käyttää sadetakkia.

Välillä musta tuntuu, että Mervelin runoissa on jotakin pakotettua kuin ne olisivat kangasta, joka on väkisin ja ammattitaidolla levitetty auki ja pinkeäksi. On kieltä, jossa liikun, mutta askelsarjani ovat vääriä tai olen vieraassa tanssistudiossa. Lämmittelen lisää. Lämmittelen niin, että lukujänteet venyvät ja pyytävät armoa.

Mutta on toisenkinlaisia hetkiä.  Niinä hetkinä musta tuntuu, että olen ihan väärässä. Että kyse on siitä, että yksinkertaisesti en vain tavoita sitä, mikä Mervelissä on hienointa.

Mervelissä Vermeerit ja Hopperit kohtaavat, saavat rinnalleen Vanhat mestarit. Rakkaustarina sijoittaa itsensä Maslow'n tarvehierarkiaan ja Baudelaire ojentaa Pahan kukan lainaan kuin mikäkin huolimaton kirjastovirkailija. Niin ja Schubert, hän jakaa auliisti kasvatusneuvoja.

Varjoja, varjostumia, jälkihehkua.
Rakkauslihasten deskonstruktio.
Antautuminen kuin se olisi vahinko.

Tykkään keskustella runojen kanssa, mutta Merveli on vaiteliaalla tuulella. Sen sydämessä virtaa oksitosiini. Se ei nyt ehdi. Viime keväänä sen keuhkoihin muutti hengästys. Musta tuntuu, että sen katse tarkoittaa, että minun on nyt parasta mennä.

Lähden kävelemään pitkin käytävää ja kuulen, miten Merveli lähtee perääni. Sen aamutossut läpsyvät. Varastosta on ollut oikea koko lopussa. Hei odota, se huutaa perääni äänellä, jolla puhuvat lapset, joiden ääni on täynnä uskoa ihmeisiin. Vielä.



Helena Sinervo: Merveli (2017)
71 sivua
Kustantaja: WSOY





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän